Papatti

Tapettia vaiko litratolkulla valkoista maalia. En osaa päättää. Jos kuuntelisin 1920-luvun lopun puista kotiamme, tapetoisin (vaikkakin 70-lukulaisella Lumikiteellä), mutta toisaalta tunnen valkoisissa kuutioissa viihtyvän itseni. Hirsiseinän ajattelin kyllä kaapia esille.

Tapettipohdintoja pidättelee sekin seikka, että seinillämme on suuria tauluja: alakerrassa Hanna-Riikkaa, yläkerrassa Sanna Annukkaa. Jos tapetoisin olohuoneemme, veisivätkö voimakkaat, vaikkakin mustavalkeat, kuviot tehon tauluilta?

Tauluista en kuitenkaan luovu, enkä suosikkitaiteilijoistanikaan. Alakerta tarvitsee vielä yhden Heikkilän, yläkerta ainakin yhden Sanna Annukan. Vaikkapa punasävyisen Papatin, kesän kunniaksi ja vuodenvaihteen muistoksi.

I have a problem. I have an urge to cover our living room walls with wallpaper, even though I know myself better than anyone: I love white walls, plain and simple white walls. But still, these old walls would look perfect with a right kind of paper... One of the biggest questions concerning this wallpaper matter is the paintings we have. What happens to them, do they disappear, loose their power in some way? How have you coped with situations like this?

One thing is fo sure, though. I love art. Sanna Annukka's print, Papatti, might be my next purchase.

Kuivahtaneet tussit + vähän sinistä = win, win

Onni on ystävä, joka koskettaa, vaikka ei olisikaan kaiken aikaa kyynärän päässä. Vaikka onhan se oikeastaan, melkein naapurissa, mutta joskus vierähtää viikko, kaksi, kolme näkemättä. Koskaan ei kuitenkaan tunnu, etteikö se olisi lähellä, ja se piisaa, se tunne.

Että onneksi marssin morjestamaan HooÄrrää Designtorilla syyskuussa 2011.

Ja Designtorilla se eilenkin oli. Sain kassillisen uusia Papu-vaatteita, joita kuvasin eilen ja joiden parissa jatkan tänään. Siellä kassissa oli myös yllätys, uudet Kanelimaa-kortit. Vähän kuivahtaneet tussit (tiedän, se yksi sananmuuntaa jo ja se toinen ylöjärveläinen kanssa) ja juuri oikea sininen ovat sellainen kaksikko, että enpä heti keksi parempaa. Paitsi akvarellit, joita H-R oli käyttänyt uusissa julisteissaan. Nyt on jonkin muun kuin viivaimella vedetyn graafisuuden aika.

I've written before that one of my favorite artists is Hanna-Riikka from the Kanelimaa blog. Thank god I was brave enough to shake hands with her a year and a half ago – from that moment on I've had a friend with a capital F. Her latest cards show the same figures as before but the feeling, the way she uses the colors, is somehow new. And the best thing, as always with her work, is the freedom. There are no straight, graphic lines, no strict structures. 

Nukkumasta neulomaan

Jos herää seitsemältä ja suhaa jo kahdeksalta kaupungilla (pakkasessa, mutta auringonpaisteessa), voisi olettaa, että päivästä tulee tehokas, mutta paskat. Olin yhdeksän jälkeen kotona, istuin sohvalle kirjoittamaan ja nukahdin. Ja heräsin puoliltapäivin.

Sen jälkeen olenkin vain neulonut ja kirjoittanut kirjaani ja sotkenut siinä samalla koko olohuoneen langanpätkiin ja parsinneuloihin. Huomisen agenda on tismalleen sama nukkumista lukuun ottamatta.

Have been knitting and writing my book all day or at least trying to. Had some difficulties with keeping my eyes open.

Piilossa

Hanna-Riikan Piilossa (2006) nojaa vielä seinään, odottaa muutamaa muutosta olohuoneen kalustuksessa. Valkoinen nahkassohva saa vaihtaa kotia, se on kivitalon sohva, ei puutalon. Vaikka juuri nyt se ei muuta minnekään, ei ennen kuin jaksan nousta ja katsoa taas totuutta. Menetin tiistaina parhaan ystäväni, veljeni, lapseni, maailman karismaattisimman miehen. Koiravanhukseni Bono kuoli tarpeettomasti eläinlääkärin virheen vuoksi. Ja minä siivoan sen myötä arjestani asiat, jotka vain ottavat ja joiden kanssa en saa olla minä. Otan tilalle hyvää ja uuden sohvan. Ja jonakin päivänä pienen lyttynaamaisen koiranpötkäleen, jolla on silmissä sama pilke kuin Bonolla.

Piilossa (2006) by Hanna-Riikka Heikkilä. Waiting for the right spot.

Miksi merta edemmäs?

Anna Emilian kauniit, haurasta herkkyyttä ja kepeyttä yhdistelevät kukkamaalaukset tulivat tällä viikolla tietoisuuteeni kaukokautta – kiitos Design Spongen ja Fellow Fellow'n. Sitten selvisi, että Anna Emilia on suomalainen ja ennen muuta tamperelainen. Tuli taas miksi mennä merta edemmäs kalaan -tunne. Ja Anna Emilian blogia selatessani tajusin, että omaamme yhteisiä ystäviä. Maailma on pieni tai ainakin Suomi.

Mutta mitäpä väliä sillä on, miten kohtasin Anna Emilian kuvitukset – pääasia, että kohtasin, sillä kukkakuvat puhuttelevat marraskuista minääni. Ja iglu. Kaksi ääripäätä, mistä en vetele minkäänlaisia johtopäätöksiä. Musta vain tuntuu siltä.

Came across Anna Emilia via Design Sponge and Fellow Fellow. A bit weird, since they live thousands of miles away and I live in the same Finnish city as the talented illustrator. Yet I didn't know anything about her. So huge thanks to the two blogs above. :-) Those floral works are awesome, the igloo as well. Full of peace, both of them.

Perjantain Pavut

Näin Papuja ensi kerran Ojakadun Designtorilla, silloin alkusyksystä. Olisin halunnut luomupuuvillaisia pipoja, pieneen ja isoon päähän sopivia, ja linnuilla, puilla ja nappipilvillä kuvitettuja kalsareita ja paitoja. Pieni pipoerä oli kuitenkin jo kaupattu, ja muut taisivat olla vain esillä, ennakoimassa ensi kuun alkua.

Hanna-Riikan kuvittamat ja Anna Kurkelan suunnittelemat Pavut päätyvät kaiken kansan saataville parin kolmen viikon kuluttua, ensin jouluiselle Designtorille Tampereelle, sitten Torikortteleihin Helsinkiin ja sitten vaikka minne. Pääsin koko kokoelmasta kärryille, kun kuvasin sitä pienten päällä perjantaina. Ihan paras parituntinen, kului kuin siivillä. Lisämakua siitä saatte saletisti myöhemmin, mutta kuten K:n ilmeestä huomaatte, hauskaahan siellä. Ja hiton hienoja lastenvaatteita!

Papu clothes are made of organic cotton. The pattern is by Hanna-Riikka Heikkilä, this totally talented artist and my dear, dear friend behind the Kanelimaa blog. I had the possibility to shoot the collection with a bunch of small models. This is only a teaser, there's more to come in December.

Hem ljusa hem

Paras aamu alkaisi minustakin samoin kuin Birgitistä, katosta killuvia korvapuusteja katsellen. Eikä se katseluksi jäisi, pistelisin poskeeni maitokahvin kaverina.

Birgit Paavolan taidenäyttely valtasi Kerästä nurkan lauantaina. Hem ljusa hem muistuttaa, mikä on mustassa marraskuussa tärkeää: koti, sinne käpertyminen, kanelipulla ja kilokaupalla suklaata ja korillinen punaisia lankoja. Ja valo, se vähäinen, jonka voimalla jaksaa jouluun saakka ja tammikuuhunkin. Helmikuu kääntää jo kaamokselle selkänsä.

Meikäläinenkin on viime aikoina käpertynyt ja miettinyt, miksi pahalla on niin pirusti voimaa. Yksittäiset tölväisyt vievät kaiken voiman, vaikka ympärillä on enempi hyvää. Että semmoista ja onneksi on pullaa ja punaviiniä.

Me muuten muutamme. Vuokrakoti on homeinen, uusi ei. Tai ei se mikään uusi ole, semmoinen 90-vuotias puutalo, 138 metriä pitkä ja punertava. Polun päässä on Näkötorni ja munkeista parhaat. Ja nurkan takana ystäviä ihania. Joulukuussa sinne ja sisustaminenkin kiinnostaa: kävin tänään valkkaamassa tapettia. Pahvilaatikossa odottaa myös kolme kellastunutta kirjaa, joiden sivut pääsevät nekin seinälle, mutta niistä lisää joulukuussa.

Marras on Birgitin ja Hem ljusa hemin. Ja jos vaikka muutaman blogipostauksenkin!

Birgit Paavolan Hem ljusa hem -näyttely Lankakauppa Kerässä 30.11.2012 saakka.

P.S. Muistuipa justiinsa mieleeni, että Musta tuntuu on tänään neljävuotias!

Birgit Paavola's exhibition, Hem ljusa hem, took over a corner of our yarn store last Saturday. All of you who happen to be in the neighborhood, please pop by and get cheered up. The coziness of the installation is something else: a place you want to dive in to and preferably for the whole November.