Ei sentään suolle

Kesälomailen hetken heinäkuussa. Matkaan muutamaksi päiväksi Lontooseen – työmatkalle tosin, mutta mukavalle sellaiselle – ja loput remontoin kotia. Yksi kimmoke seikalle on se, että kuljen kaiken aikaa kaksissa Converseissani. Yhtenä päivänä valkkaan mustat, toisena valkoiset. Ei sillä, etteikö minulla olisi muitakin – onhan niitä, erivärisiä Conssejakin, mutta ne ovat pahvilaatikoissa pitkin kotia. Eikä meikäläisen pika-aamuissa piisaa aikaa etsiskellä kenkiä. Niinpä eteinen saa koko seinän korkeudelta hyllyjä, joille saan ainakin osan jalkineistani näkösälle.

Yhdet niistä voisivat olla Espritin valkoiset nahkabroguet, jotka passaisivat mustien mekkojeni ja kapoisten housujeni seuraksi. Löysin ne, kun selasin heidän verkkokauppaansa osoitteessa  http://www.esprit.fi. Olen haaveillut brogueista kai kohta kaksikymmentä vuotta (mukava muistutus siitä, että keski-ikä, here I come), siitä pitäen, kun näin niistä Martens-versiot. Nyt olisi kuitenkin kepeämmän kengän vuoro ja ennen kaikkea valkoisen. Tiesittekö muuten, että broguet ovat skotlantilaista alkuperää? Soilla kahlanneet klaanimiehet kaipasivat kenkiä, jotka kuivuisivat nopeasti. Siinäpä syy reikäkuvioinnille. Minä en vaeltelisi valkoisilla soille, mutta kaupungille kyllä ja ilomielin.

Myönnän, että Esprit ei ole se myymälä, jonne ensimmäisenä suuntaisin kenkäkaupoille, mutta sainpahan taas kelpo muistutuksen siitä, että ei ole koiraa karvoihin katsominen. Kenkien lisäksi suositan tsekkaamaan asustetarjonnan. Kaulahuiveja kaiken vuotta käyttävänä ihmisenä löysin sieltä tuubeja, jotka olisivat omiaan kesähelteilläkin. Pehmeä puuvillasellainen ei muistuttaisi pakkasista samalla tavalla kuin villainen, joita käytän paremman (sen puuvillaisen!) puutteessa vieläkin.

Ja on siellä mekkojakin. Minun mekkojani määrittelee yksi kriteeri, ja se on musta. Tämän pliseeratun, mutta simppelin kaunokaisen klikkasin ostoskoriin oitis. Luottovaate, se siitä tulee – juhlaan ja arkeen, koska en näe mitään syytä erottaa niitä toisistaan, en ainakaan mustien mekkojen kohdalla. Vaatteista tulee ottaa kaikki irti, eikö?

Blogiyhteistyö.

Mutaviivoja

Jos omistaa peiton alla ja päällä ja tyynyllä viihtyviä karvaisia elikoita, päiväpeite on paikallaan. Enemmän kuin paikallaan. Ajattelin, että sinnittelen ilman, ihan vain valkoisilla pussilakanoilla, mutta paskanmarjat, päiväpeittokaipuu on kova ja käytännön sanelema. Jos se vaikka vähän suojaisi suuhun, silmiin, korviin ja nenään tunkevilta villahahtuvilta, jotka valtaavat kotimme joka päivä. Imuri pyörii pitkin huushollia tämän tuosta, mutta kaikesta päätellen se saisi vaellella täällä useamminkin. Ja kyllä, se vaeltelee täällä yksiksensä, koska on robottisellainen. Suosittelen.

Sopiva päiväpeitto löytyi lontoolaisesta Folkloresta – tai olisi löytynyt, jos olisin ollut ajoissa liikkeellä. Loppuunmyytyhän se. Malilainen bogolan-peite on tehty käsin ja värjätty joenpohjan mudalla, vuosisatoja vanhalla tekniikalla. Haluaisin totta kai kokeilla, onnistuisiko homma kotikonstein. Ihan mitä vain, kunhan saan taas sormet saveen.

Dash bedspread from Folklore. How beautiful can a textile be?!?

Svenskt Tenn 4-ever

Jos ja kun vielä jonakin päivänä päästän monotonisesta sisustamisestani irti, matkaan ensitöikseni Tukholmaan ja tuhlaan rahani Svenskt Tennin pellavatyynyihin ja verhoihin ja muutan kotini kasvitieteelliseksi puutarhaksi, jossa kasvit elelevät tosin tekstiileissä. Parempi kai sekin kuin mullasta puskevien jatkuva kiduttaminen. Tapoin taas yhden viherkasvin, eikä se ehtinyt kököttämään kuin kuukauden ikkunalaudalla.

Mutta tätä hypoteettista tilannetta odotellessa tyydyn ihastelemaan Svenskt Tennin sisustajien tyylinäytteitä. Kesänäyttely on auki vielä ensi viikon, että wink, wink vain.

Svenskt Tenn is one of my all time favorites. I'm especially in love with Josef Frank's botanical patterns. Some day I'll grab a huge bag, take a boat to Stockholm's Svenskt Tenn and buy linen pillows. Lots of linen pillows.

Papatti

Tapettia vaiko litratolkulla valkoista maalia. En osaa päättää. Jos kuuntelisin 1920-luvun lopun puista kotiamme, tapetoisin (vaikkakin 70-lukulaisella Lumikiteellä), mutta toisaalta tunnen valkoisissa kuutioissa viihtyvän itseni. Hirsiseinän ajattelin kyllä kaapia esille.

Tapettipohdintoja pidättelee sekin seikka, että seinillämme on suuria tauluja: alakerrassa Hanna-Riikkaa, yläkerrassa Sanna Annukkaa. Jos tapetoisin olohuoneemme, veisivätkö voimakkaat, vaikkakin mustavalkeat, kuviot tehon tauluilta?

Tauluista en kuitenkaan luovu, enkä suosikkitaiteilijoistanikaan. Alakerta tarvitsee vielä yhden Heikkilän, yläkerta ainakin yhden Sanna Annukan. Vaikkapa punasävyisen Papatin, kesän kunniaksi ja vuodenvaihteen muistoksi.

I have a problem. I have an urge to cover our living room walls with wallpaper, even though I know myself better than anyone: I love white walls, plain and simple white walls. But still, these old walls would look perfect with a right kind of paper... One of the biggest questions concerning this wallpaper matter is the paintings we have. What happens to them, do they disappear, loose their power in some way? How have you coped with situations like this?

One thing is fo sure, though. I love art. Sanna Annukka's print, Papatti, might be my next purchase.

How Are You

On sanoja ja sanontoja, jotka tuovat aina jonkin muiston mieleen. How are you muistuttaa minua laulusta, jota hoilasin kolmannella luokalla, vasta englannin aloittaneena – "good morning, how are you? Good morning, how are you? Good morning, good morning, I'm fine and how are you". Voi hyvää päivää.

Päähän reippaasti yli 20 vuotta sitten painautuneista korvamadoista on mahdotonta päästä eroon, mutta onneksi ne tuppaavat olemaan sympaattisia. Niin sympaattisia, että kaikki niihin liittyvä on yhtä lailla sympaattista, kuten ruotsalainen How Are You. Colors-kokoelman liukuvärjätyt tyynyt ovat kuin karamelleja, ja Made for us -vanerikaapit muuten vain kauniita. Paljas puu näyttää hyvältä ihan minkä vain värin rinnalla, niin se vain on.

How Are You is a Swedish brand. I like the Colors-collection, especially the pink pillow plus plywood cabinets. They show, once again, that you can't go wrong with raw wood and an accent color. 

Ei ihan vielä käyntikortin jatkeeksi

Keraamikko-Merja toi tänään korillisen tekemiämme astioita Kerään. Celadonilla lasitetuista kulhoistani tuli juuri sellaisia kuin tahdoinkin: rosoisia ja juurevia ja aamukahville sopivia. Ystäväni vihjasi, että voisin lisätä käyntikorttilitaniaani myös keraamikon. Kiitos vain, Taina, mutta katsotaan asiaa kymmenen vuoden päästä. Lupaan harjoitella ahkerasti ja toivon mukaan monesti Merjan opissa.

Ollapa nytkin savea. Kaulisin itselleni muutaman kulhon ja hukkaisin kiiruun hetkeksi muualle. Onneksi on vain hyvää kiirettä: kiintoisia kuvauskeikkoja, kolumnin kirjoittamista, kaupan kehittämistä, kirjan viimeistelyä, käsitöitä, kotijuttuja, tekstiilisuunnittelua ja haravointia. Julmetusti haravointia.

Asiasta kymmenenteen: näihin (Pharrell-)kuviin ja tunnelmiin.

Kuivahtaneet tussit + vähän sinistä = win, win

Onni on ystävä, joka koskettaa, vaikka ei olisikaan kaiken aikaa kyynärän päässä. Vaikka onhan se oikeastaan, melkein naapurissa, mutta joskus vierähtää viikko, kaksi, kolme näkemättä. Koskaan ei kuitenkaan tunnu, etteikö se olisi lähellä, ja se piisaa, se tunne.

Että onneksi marssin morjestamaan HooÄrrää Designtorilla syyskuussa 2011.

Ja Designtorilla se eilenkin oli. Sain kassillisen uusia Papu-vaatteita, joita kuvasin eilen ja joiden parissa jatkan tänään. Siellä kassissa oli myös yllätys, uudet Kanelimaa-kortit. Vähän kuivahtaneet tussit (tiedän, se yksi sananmuuntaa jo ja se toinen ylöjärveläinen kanssa) ja juuri oikea sininen ovat sellainen kaksikko, että enpä heti keksi parempaa. Paitsi akvarellit, joita H-R oli käyttänyt uusissa julisteissaan. Nyt on jonkin muun kuin viivaimella vedetyn graafisuuden aika.

I've written before that one of my favorite artists is Hanna-Riikka from the Kanelimaa blog. Thank god I was brave enough to shake hands with her a year and a half ago – from that moment on I've had a friend with a capital F. Her latest cards show the same figures as before but the feeling, the way she uses the colors, is somehow new. And the best thing, as always with her work, is the freedom. There are no straight, graphic lines, no strict structures.