Mieheni kysäisi, tarkoittaako blogini sitä, että vähäiset varamme kuluvat vaatteisiini. Lupaan ja vannon, täten kirjallisestikin, että sitä se ei tarkoita. Ei sillä, ettenkö pitäisi pukimista... Vaatekaapin kasvattaminen vain vaatii pätäkkää ja järkeä: kulutuksella ei pitkälle pötki, ei ainakaan arvoisa maapallomme.
Tunnen toisinaan tekopyhyyttä. Tavallisesti tuntemukset punkeavat pinnalle, jos olen ostanut jotakin olemassaoloni kannalta ei-tähdellistä, kuten kaksi tismalleen samanlaista mustaa mekkoa (taikka tunikaa, raja niiden välillä on varsin häilyvä) tai kymmenennet farkut. Miten sitä suoltaisi itsensä alati rationaalisen toiminnan tilaan, sellaiseen, että ajattelisi ensisijaisesti jotakin muuta kuin omia tarpeitaan (lue: tarpeettomuuksiaan)?
Mutta farkkulakkoni on pitänyt! Lupasin kesäkuussa, että en osta uusia farkkuja vuoteen, sillä löysin varastoon pakattujen pahvilaatikoiden kätköistä housut poikineen. Olin kuskannut ne sinne raskauduttuani ("paksuhkossa" tilassa on turha haaveilla pillifarmareista) ja unohtanut sen samaisen tien. Arkeologisten kaivauksieni yhteydessä löytämäni farkut osoittautuivatkin vatsan kaikottua sopiviksi – ja niitä piisasi yhden tyypin tarpeisiin.
Olin liki rikkoa lupaukseni viimeviikkoisella Tukholman-reissullamme. Meinasin ostaa harmaat Cheap Mondayt, kunnes katsastin koipiani verhoavia harmaita Cheap Monday -farkkuja. Ne ovat oikeastaan mieheni ja kolmisen numeroa liian suuret mutta menettelevät. Vielä kahdeksan kuukautta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti