tiistai 28. helmikuuta 2012

Elämänsä ehtoossa

Bono syntyi toukokuun 20. vuonna 2001. Hain sen Helsingistä pienenä, maailman mainioimpana koiranpentuna, jonka kasvot ovat kirvoittaneet kanssaihmisissä muun muassa "tuo ei ollut ensimmäisenä paikalla, kun naamoja jaettiin" -kommentteja. Eivät ole haitanneet hetkeäkään, meikäläiselle Bono on maailman paras koira – kaikilla tavoilla.

Nuorena miehenä se kahmi näyttelykehistä kaiken voitettavissa olevan ja sai Kiva koirakansalainen -kunniakirjan. Isäksikin se pääsi: jossakin juoksentelee 12 poikaa ja tyttöä, veteraaneja jo nekin. Maksaisin mitä vain, jos löytäisin Bonon lapsenlapsen tai lapsenlapsenlapsen, jolla olisi sama pilke silmäkulmassa.

Nyt se elää elämänsä ehtoota. En tiedä, näkeekö se enää ensi vuotta. Tulevaisuuden ajatteleminen ei tavallisesti kuulu tapoihini, mutta pelkään kuollakseni sitä päivää, kun Bono nukkuu pois. Toivottavasti se kynsien rapina puulattialla ei katoa päästäni koskaan. Eikä se kevyt kuorsaus. Eikä se katse, jolla se tuijottaa palloa, ihan minkä kokoista vain.

Rakas, paras Bono.

One of our gang. My dearest dog, Bono. 

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mä en kestä...niin kauniisti kirjoitettu!

t.yhden koiravanhuksen emäntä

Omppu kirjoitti...

Meidän Vanha Rouva täyttää toukokuussa 12 vuotta, joten tiedän niiiiin miltä susta tuntuu. Kostuu silmät jo ajatuksesta, että eihän Vanha Rouva täällä ikuisesti ole. Meidän rakas eläkeläinen <3

Miia kirjoitti...

Muutaman vuoden kokemuksella voin kertoa, että se parketilla kuuluva kynsien rapina ei tunnu katoavan.Onneksi!Välillä kuuluu myös niitä maate käymisestä kuuluvia löhähdyksiä. Pelottava päivä ja vieläkin sydäntä puristaa kun sitä luopumisen päivää muistelee. Voimia ja nauttikaa yhteisestä ajasta kun voitte!

Miia

Rouva L. kirjoitti...

<3 Kaunista.

Minttu / mami go go kirjoitti...

Voih. Kauniisti kirjoitettu.
Riipaisi vähän syvemmältä, perheemme rakas 14 vuotias koira nimittäin lähti viimoiselle matkalleen muutama viikko sitten :´( nyyh. On ne vaan niin rakkaita ja tärkeitä <3

nuokku kirjoitti...

Vuosien saatossa jokainen koiranomistaja oppii koiransa tavoille. Meidän rakas Pirremme nukkui pois toissa perjantaina ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet elämäni raskaimmat. Pahinta on, kun elämästämme puuttuvat ne rutiinit, joihin neiti meidät pienen elämänsä aikana ehdollisti. Koti tuntuu tyhjältä ja yksin olemista on täytynyt alkaa opettelemaan. Väkisin on väännettävä arkirutiineja ja kehiteltävä tekemistä vaikka mieli tekisi hautautua sohvannurkkaan ja hautautua viltin alle.

Pienestä iästään huolimatta Pirre eli meillä parhaan elämän. Minulla on ikävä sitä koiran tuomaa hiljaisuutta, hiljaisuutta täynnä unista tuhinaa ja venyttelyn ääniä, neiti hotkinsia, joka varasti päärynän ja söi sen sohvalla ja niitä nakkihepuleita. Eniten minulla on ikävä unisen koiran tassuhikeä ja yhteisiä päiväunia. Voi kun sen hajun olisi saanut pulloon.

"Koira on ihmisen paras ystävä" on yhtä suurta huijausta. Koirat muuttuvat Pirreiksi ja Bonoiksi ja niistä tulee rakkaita perheenjäseniä jotka koskettavat.

Saija kirjoitti...

<3 Ihana kirjoitus, ihana koira! Toivottavasti Bono viettää vielä montamontamonta ihanaa päivää teidän kanssa!

Saara kirjoitti...

Ystävänpäivänä sain hyvästellä 14vuoden ystävyyden, suurien tunteiden ja pyyteettömän rakkauden kohteen, rakkaan koiravanhukseni. Edelleen turkin tuoksu nenässä ja kynsien rapina parketilla sekä hiljainen tuijotus sängynlaidalla seuraavat jokaista päivääni. Odotan sitä, että maa sulaa ja saan laskea kultaiset muistot uurnassa parhaimpaan paikkaan, mökkipihan ruusujen alle. Kyyneliä tulee edelleen, vaikka tiedän että oli aika sanoa heipat.
Ymmärrän mistä puhut <3

milla kirjoitti...

Bonolle hyviä ja onnellisia ehtoopäiviä! Minä pelkään sitä päivää myös, kun koiramme nukkuu ikiuneen. Sitä alkaa kummasti miettiä, kun koiralle tulee ikää. En tahtoisi luopua siitä koskaan. Kai tuota ajatusta on työstettävä hiukan, että ei se väistämätön ole ihan niin shokki..

Henna kirjoitti...

Liikkis kuva ja ihana koira. Meillä on samanlaisissa tunnelmissa mennyt viime päivät, kun kohta kymmenvuotias kissamme Nakkituppi on ollut elämänsä ekaa kertaa isosti ja vakavasti sairaana. Kyllä on saanut silmiään kuivata, nenää niistää ja öitä valvoa, kun paras kaveri on huonossa kunnossa, eikä osaa sanoa että mikä on hätänä. Olen aina ajatellut, että hänellä on edessään ainakin se toiset 10 v, mutta nyt on väkisinkin joutunut miettimään, että mitä jos ei näin olekaan. Ja se ei todellakaan ole ollut helppoa. Sitä pitää helposti rakkaitaan niin itsestään selvyytenä. Nyt kun ei neljään päivään ole ollut tuttu ja iloinen morjestaja eteisessä vastassa, niin tajunnut sen miten haurasta se elämä oikeasti on... Onneksi nyt kuitenkin elämä näyttää meidän sairastuvassa voittavan, mutta iso pysäytys tämä kyllä oli. Kovasti terveitä ja ilosia vuosia Bonollekin <3

Akka kirjoitti...

Voih. Tiedän tunteen. Muistan sen vielä teinivuosilta, kun oma koira kuoli, tosin ennenaikojaan ja aika odottamatta. Luopumisen tuska oli suuri ja vielä vuosiakin autuaammille metsästysmaille lähdön jälkeen yhtäkkiä huomasin varovani, etten paina nojatuolia seinää vasten, koska sen takana koira usein nukkui.

Nyt omilla koirilla on vielä vuosia vanhuuteen mutta toisen kanssa jouduttiin jo pelkäämään pahinta muutama vuosi sitten. En vain pystynyt eläinlääkärissäkään kovettamaan itseäni, kun eläinlääkäri kyykistyi eteeni kertomaan uutisia. No, siitä selvittiin minä ja koira. En tiedä kummalle oli rankempaa. Edelleen toivon, että nähdään koirakultamme vanhuksena. Niin olisi helpompaa hyväksyä, että eron hetki tulee.

Nauti tuosta ihanan nassun omaavasta seniorikoirastasi. Näyttää ihan supersymppikseltä hepulta. Ihanaa, että olette saaneet kulkea pitkän matkan yhdessä ja toivottavasti edessä on vielä monia yhteisiä seikkailuja :)

Jonna kirjoitti...

yhden koiravanhuksen emäntä: kiitos. mun oli pakko kirjoittaa kovin neutraalisti, koska olisin kai aiheuttanut tietokoneessani oikosyulun, kun olisin vollottanut urakalla näppiksen päälle.

omppu: vaikka kaikki lemmikit ovat rakkaita perheenjäseniä, tuntuu, että se yksi on ylitse muiden. bono on ollut ja on vielä mun elämäni koira. ajatus luopumisesta on jotakin karmaisevaa... ja kunpa sitä osaisi sillä hetkellä katsoa koiran parasta, eikä ainakaan ajatella omaa itseään. vaikeita asioita...

miia: kiitos. mä olen päättänyt uittaa bonoa kesällä pelastusliiveissä ja treenata takapäätä. josko se siitä vielä vahvistuisi.

rouva l.: <3

minttu: mä otan osaa, se on kova paikka, tavattoman kova...

nuokku: ihanasti kirjoitettu. mä täällä vollotan kahta kauheammin. ja tismalleen, se tassuhiki on parasta! ja sen vähän karkean anturan tuntu, sieltä anturan keskeltä tulevien karvojen hiljainen hively...

saija: kiitos. yritys on ainakin kova. kesä on omistettu vesijumpalle, jos se vain jaksaa sinne saakka. ja eiköhän se jaksa. se sai uudet lääkkeet ja on taas pitkästä aikaa pirteä. :-)

saara: voimia sinne suruun. 14 yhteistä vuotta on sellainen taival, että sitä ei unohda. siinä ehtii hitsautua yhteen ja oppia kaikenmoista sekä koirastaan että itsestään.

milla: niin kai se on. eihän sitä ole mukava ajatella, mutta kyllä mä olen koettanut tehdä jo jonkinlaista etusurutyötä. tai ainakin kerätä voimia siihen viimeiseen hetkeen. ettei ainakaan tarvitse bonon pelätä.

henna: bono on ihana. :-) se huoli eläimestä voi olla aivan valtavaa, etenkin, kun tietää, että ne eivät valita turhasta... onneksi nakkituppi on jo parempaan päin. rapsutuksia sinne!

akka: mun ensimmäinen koirani kuoli, kun olin alta parikymppinen. muistan, miten meni ainakin puoli vuotta, ennen kuin tajusin tai hyväksyin, että se ei tullut ulko-ovella vastaan, veikeästi virnistäen. ja totta puhut, kyllä se ero on helpompi hyväksyä, kun se koirakaveri on tuulut oikeasti tiensä päähän. <3

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...