Tihrustan itkua taidenäyttelyissä ja jalkapallo-otteluissa. En kaikissa, mutta valokuvilla on tapana kuristaa kyynelkanaviani. Ja Ateneumin peruskokoelmalla. Mutta ei kotimaisella jalkapallolla.
Kanelimaan Hanna-Riikan taide koskettaa jotakin syvyyttä minussa. Olen kai kertonut aiemminkin. Siksi vielä toistaiseksi seinäämme nojaava taulu, Orava ja makkara, on paras ostokseni miesmuistiin. Se myös muistuttaa, mitä elämässäni tällä hetkellä tapahtuu, muistuttaa tulevaisuudessakin, kun asiat ovat eri tavalla, eivät välttämättä paremmin, mutta selkeämpiä.
Orava ja makkara on vähän kuin yksi tatuoinneistani. Joku kirjoitti juuri jossakin blogissa, sormi pystyssä, miten monet vielä katuvat tatuointejaan. Ehkä. En minäkään jokaista kuvaani rakasta mutta enpä antaisi poiskaan. Ne muistuttavat tapahtumista, joiden takia minusta tuli minä. Niin varmasti monella muullakin.
1 kommenttia:
Mustakin on jännää kuinka moni (yleensä sellainen, jolla ei ole tatuointeja) maalailee piruja seinälle ja sanoo, että tatuoinnin ottajia vielä kaduttaa. Mulla on yksi, 20-vuotiaana otettu, enkä ole koskaan sekuntiakaan katunut. Se on osa minua, ja sillä on tarina.
Lähetä kommentti