Idea. Kopioitu toki.

Blogisuosikkini kiitävät Bloglovinin ensimmäisellä sivulla sellaista kyytiä, että en kerkiä mukaan, en ole kerinnyt aikoihin. Tänään oli taas 700 lukematonta postausta, jotka merkitsin samoin tein luetuksi. Lupasin ja vannoin, että perehdyn uusiin paremmin. My ass, sanon minä, mutta yritys on kova.

Jos tekee kahta työtä, kirjoittaa kirjaa, luo jotakin uutta ja vielä salaista ja kunnostautuu tapahtumatuotantorintamallakin, ei jää aikaa millekään muulle, liian vähän lapsellekin. Kahden kuukauden karmea putki kostatui: sain vatsakatarrin ja 80 euron arsenaaliin lääkkeitä. Ja käskyn nukkua. Aion noudattaa ja olla paremmassa kunnossa jo kahden viikon kuluttua.

Jätän yhden työn toviksi telakalle ja keskityn tärkeään: kotiin, rakkaisiin ja kukaties sisustamiseenkin. Jos vaikka siivoaisinkin. Ensimmäinen inspiroiva kuva löytyi Ikean Livet Hemma -blogista, johon Husligheter-blogin Maria Soxbo oli luetellut kuvastosuosikkikuvansa.

Komppaan Mariaa naulakkoasiassa, mutta vaihtaisin puisen Molgerin mustaan Bolmeniin. Ja sitten se kasa tauluja killumaan. Kätevänpuoleista.

A nice idea Ikea has in their new catalogue. I too want to hang some pictures like this – but instead of Molger hanger I'll choose the black Bolmen.

Lapinlintu

Sanna Annukan uusi Lapinlintu on komea, veikeäkin. Se yhdistelee taiten värejä, jotka eivät lukeudu suosikkeihini, mutta jotka inspiroivat yhdessä niin paljon, että hahmottelin heti uuden hommelin kirjaani.

Meidän Sanna Annukka -taulumme eivät ole olleet ehtineet seinälle vuoteen. Korjaan asian heti. Ja sitten lähden sinne mökille, jos jaksan nousta tältä sohvalta. Tekisi mieli kiskaista villasukat koipiin, keittää teetä ja vain neuloa. Unohtaa tiskit keittiöön ja petaamaton sänky yläkertaan.

Sanna Annukka has some new prints in her shop. My favorite is Lapinlintu, the combination of colors is inspiring. 

Sormet saveen

Keramiikka on yksi parhaista tietämistäni asioista. Haluaisin mennä savikurssille, kokeilla sitä rakutouhuakin. Että keramiikkakurssille syksyllä. Kertokaapa, tamperelaiset, minne täällä kannattaisi suunnata. Vai tahtoisiko joku taitaja opettaa meikäläistä kädestä pitäen? Olen kiltti, kuuliainen ja ahkera.

Japanilaisen Analogue Life -kaupan sivut ovat taivaani, jonne sukellan sunnuntaisin, kun kaipaan jotakin kaunista. Asioita, jotka tasoittavat sydämensykkeeni. Jotkut ne vain osaavat. Ja japanilainen, vähänlainen estetiikka, se vasta meikäläiseen vetoaakin. Antaa esineiden puhua puolestaan, miksi tunkea kuva täyteen kaikkea muuta?

Ja muistinpa juuri kertakaikkisen ihanan, kotimaisen verkkokaupan, josta saa yhtä lailla kaunista keramiikkaa. Siitä lisää illemmalla. Nyt suuntaan kukkapöytäostoksille (!) ja maalikauppaan: olohuone saa tänään pienesti uutta.

Ceramics. Something I adore and want to learn to make. Even a small clay pot. Like I did while in play school. Too bad is was like 30 years ago. Japanese Analogue Life has the most beautiful selection of all kinds of things. They surely know how to keep the selection together. And how to style the pictures.

Orava ja makkara

Tihrustan itkua taidenäyttelyissä ja jalkapallo-otteluissa. En kaikissa, mutta valokuvilla on tapana kuristaa kyynelkanaviani. Ja Ateneumin peruskokoelmalla. Mutta ei kotimaisella jalkapallolla.

Kanelimaan Hanna-Riikan taide koskettaa jotakin syvyyttä minussa. Olen kai kertonut aiemminkin. Siksi vielä toistaiseksi seinäämme nojaava taulu, Orava ja makkara, on paras ostokseni miesmuistiin. Se myös muistuttaa, mitä elämässäni tällä hetkellä tapahtuu, muistuttaa tulevaisuudessakin, kun asiat ovat eri tavalla, eivät välttämättä paremmin, mutta selkeämpiä.

Orava ja makkara on vähän kuin yksi tatuoinneistani. Joku kirjoitti juuri jossakin blogissa, sormi pystyssä, miten monet vielä katuvat tatuointejaan. Ehkä. En minäkään jokaista kuvaani rakasta mutta enpä antaisi poiskaan. Ne muistuttavat tapahtumista, joiden takia minusta tuli minä. Niin varmasti monella muullakin.