torstai 31. tammikuuta 2013
Piilossa
Hanna-Riikan Piilossa (2006) nojaa vielä seinään, odottaa muutamaa muutosta olohuoneen kalustuksessa. Valkoinen nahkassohva saa vaihtaa kotia, se on kivitalon sohva, ei puutalon. Vaikka juuri nyt se ei muuta minnekään, ei ennen kuin jaksan nousta ja katsoa taas totuutta. Menetin tiistaina parhaan ystäväni, veljeni, lapseni, maailman karismaattisimman miehen. Koiravanhukseni Bono kuoli tarpeettomasti eläinlääkärin virheen vuoksi. Ja minä siivoan sen myötä arjestani asiat, jotka vain ottavat ja joiden kanssa en saa olla minä. Otan tilalle hyvää ja uuden sohvan. Ja jonakin päivänä pienen lyttynaamaisen koiranpötkäleen, jolla on silmissä sama pilke kuin Bonolla.
Piilossa (2006) by Hanna-Riikka Heikkilä. Waiting for the right spot.
Tunnisteet:
art,
home,
living room
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
Lämmin halaus täältä sinne. Rakkaus jää elämään.
Olen tosi pahoillani Bonosta. Niin surullista.
Voi Bonoa, voi surua, vois sinua. Minun koiravanhukseni kuoli appiukon koirien päällekarkauksen seurauksena viime kesänä. Se oli musertavaa. Kyyneleet nousevat silmiin vieläkin, kun muistelen kuinka koiruus katsoa tapitti minua suoraan silmiin, totisena ja surullisena ja tajusin, ettei se selviä.
Voih.tuli kyyneleet silmiin.surullista.
Osanotto suruun. Niin ison jäljen ne parhaat ystävät sydämeen jättävät <3
T. satunnainen lukija
Voi - perheenjäsenen menetys on aina kamalaa. Haleja. Ja aikaa.
Voi miten surullista. Ja vielä eläinlääkärin virheen vuoksi. Otan osaa!
Voi apua, otan osaa. Hirmuisesti haleja <3
Kamala juttu :( Koirasta tulee kyllä sellainen elämänkumppani, kamalaa menettää se tuolla tavalla. Voimia!
Mulle tulee aina kyyneleet silmiin, kun kuulen surullisia koirauutisia. Voimia ja lämpimiä ajatuksia täältä suunnalta <3 Muistot elävät kuitenkin aina!
Voi ei! Olen niin pahoillani. Jaksamista surun keskelle.
Voi itku, kuinka surullisia uutisia :( kaikkea jaksamista suruusi!
Griffonit ovat ainutlaatuisuudessaan jotain todella suurta, itsen olen jo koittanut tehdä surutyötä vanhempieni luona olevasta brabbarimummosta, mutta ei siihen voi ennalta mitenkään valmistautua.
Kiitos kaikille. Suru ei ota vielä lohjetakseen, eikä viha ja katkeruus eläinlääkäriä kohtaan kaikkoa. Ei vielä. Elämäni tähänastisista menetyksistä suurin, mutta eiköhän tässä vielä koita aika, jolloin hyvät muistot jättävät murheen alleen.
Voi ei! Voimia ikävään ja suruun! Minullakin melko pian edessä koiravanhuksestani luopuminen ja se tulee olemaan tähänastisen elämäni raskain päivä, kun sen päätöksen joudun tekemään.
Lähetä kommentti