keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Yhtenä iltana

Kas. Voi kulua kuukausi, kunnes muistan Musta tuntuun. Mietin monesti, onko blogini tullut tiensä päähän. Olisihan sitä, sanottavaa, mutta säästän ne läheisilleni. Ja siinä se ongelma onkin: tiedän, että täällä pitäisi antaa enemmän, mutta en pysty. Kuvasin tänään kotiammekin, mutta tuonne ne jäivät, Bridgen sisuksiin. Ehkä se on sitä keskeneräisyyttä, sitä, että en halua näyttää huonekalujamme, jotka seilasivat tänään seinältä toiselle, etsivät oikeita paikkojaan. Tai ehkä se on sitä, että jalustani on auton takaloosterissa, enkä halua kuvata kotoa käsivaralta. Mene ja tiedä.

Mutta lapsia kuvaan ja ruokaa, enemmän kuin mieluusti. Tuntuu tavattomalta, että löytää yli kolmekymmenvuotiaana kanavan, jonka kautta voi viestiä jotakin, välittää tunteita ilman sanoja. Toimittajakollegani kysäisi taannoin, aionko kirjoittaa enää. Enkä minä osaa sanoa. Romaanin kyllä, mutta ehkäpä juttujen aika on jo ohi. Ehkäpä. Onneksi sitä ei tarvitse päättää, mieli saa muuttua, ja sen pitääkin.

Miten te onnistutte tasapainoilemaan yksityisen ja julkisen välillä? Semmoinen kysymys vain.

Ja yllä olevista kuvista. Lapsia pellolla, sammakonkurnutusta, tuoksuja. Ajatuksia ja puntarointia, autoilua ja monta jäätelöä. Parasta, aikataulutonta.

10 kommenttia:

Riikka - Hunajaista kirjoitti...

Mä laitan blogiin sen minkä hyvälle tuntuu. Aika rohkean julkisesti hyvän mielen juttuja, paskat fiilikset jää kirjoittamatta. Blogiystäväni sanoivat että esim mun räväkkä luonne ei näy lainkaan blogista että olivat yllättyneet ensitapaamisella. Toisaalta suollan blogiin sellaisia asioitacmitä en normielämässä kerro muille, sitä miten paljon fiilistelen maailmaa. Ei kukaan jaksa kuunnella kiireessä sitä kuinka ruoho tuoksuu ja pääskysten visertävä ylilento tekee kesän. Blogissa mennään jopa syvällisempään puoleen persoonastani ja normaaliarkiminä jää täysin sivuun. Lasten kuvaaminen on parasta, aitousvja isot tunteet. Ja minä toivon aina että Siiri isona ymmärtäisi että kuvat on rakkaudenosoitus hänelle. Suurin mitä voin läsnäolon lisäksi antaa.

Katselisin niin mielelläni kuvia kodistanne, käsivaralta tai ei ja keskeneräisenä ehkä mielummin. Olen jotenkin oppinut bloggaajana luopumaan täydellisyydentavoittelusta. Aina joku tekee asiat hienommin. Minä keskityn kuvaamaan elämää sellaisenaan. Virheineen päivineen. Ja niiyä kyllä löytyy :D

Sminka kirjoitti...

Siihen, mitä blogiin pitäisi tai ei pitäisi kirjoittaa, en osaa kommentoida tai jos pitäisin blogia, niin kai mä kirjoittaisin vaan sen, mikä silloin hyvältä tuntuu.

Mut siis tyttö on kyllä ehkä söpöin lapsi ikinä!

Satu kirjoitti...

Jatka toki, tämä on ihana blogi! Ei minullakaan ole läheskään aina aikaa blogille, vaikka sanottavaa olisi. Pidän myös tarkat rajat blogin (tai FB:n) ja yksityiselämän suhteen. Kotia olen minäkin kuvannut useaan otteeseen, mutta niiden kuvien kohdalla tuntuu raja menevän.

Minua aina vähän hämmentää jos luen jonkun kirjoittavan, että lopettaa bloginsa, koska ei ehdi päivittää sitä niin usein kuin pitäisi. Mikä ihmeen kriteeri se oikein on? En minä ainakaan muita varten blogiani kirjoita. Enkä edes jaksa seurata sellaisia blogeja, jotka päivittyvät turhan usein (monta kertaa viikossa).

Anonyymi kirjoitti...

Aika aikaansa kutakin... Elämä on tasapainottelua. Paras kuunnella omaa sydäntään ja kulkea sen viitoittamaa polkua. Aurinkoiset kuvasi saivat hyvän mielen läikähdyksen sisimpään. Tuli ihan lapsuuden muistoja mieleen. :) tuikku

Anonyymi kirjoitti...

minusta taas pitää osata lopettaa silloin kun into loppuu... kaikkea aikansa (enkä nyt tarkoita, että juuri sinun on pakko lopettaa, vaan noin yleisesti)

selma kirjoitti...

Täällä on ihana käydä eikä päivitystahti tai keskeneräisyys tai aihe vaikuta siihen. Iiiiiiihana blogi!
Omassa blogissa olen päätynyt siihen, etten tuo juuri mitään "oikeaa" asiaa esille ja siksi se onkin aika kuiva ja tylsä ja pintapuolinen. Aiemmin laittelin lapsista jonkun verran kuvia, mutta nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Kai jonkinlaista suojeluvaistoa, kun törmäsin aikoinaan keskustelusivuihin, jotka olivat ihan pöyristyttäviä joitakin bloggareita kohtaan. Tämä on vain oma tapani ja minusta on tärkeää, että kaikki toimivat oman tunteensa mukaan.
Olen saanut täältä ihania hetkiä ja oivalluksia, kiitos niistä teitpä sitten miten vaan.

Mariela R. kirjoitti...

Adorable pics!!

Anumari Hietala kirjoitti...

Hei Jonna, kiinnostava sattuma että olet blogin kirjoittamisen peruskysymyksen äärellä uusimmassa blogissasi. Aloitamme uuden kodin remonttia "puukkobulevardin" eli Hesarin lehmusten latvojen yllä ja ahmin juuri ihan tarpeeseen kuukausi- ja vuositolkulla hienoja blogejasi. Niissä on yksityinen ja julkinen kauniissa tasapainossa. Niinkuin viimeisen blogisi kuvissakin. Upeaa ja kun bloggaaminen on näin laadukasta, niin jo 1 kerta kuukaudessa on ihan huippuahkeraa! Halaus!! t. Anu H :)

piilomajassa kirjoitti...

Ai miten onnistun tasapainoilemaan? No kun en onnistu. Tai meinaan että tekisi mieli puhua suu puhtaaksi blogissa, kertoa siitä mikä on raskasta, mutta en vaan voi. En voi.
Huomaan että enemmän ja enemmän vaivaa se asia että tiedän että sejase lukee, mutta sejase ei KOSKAAN sano mitään (paitsi joskus vaivautuneesti sivulauseessa että luen lukee kyllä koko ajan muttei "ehdi kommentoida") ja ne vaikeat ja raskaat asiat kuitenkin määrittävÄt olemistani aika paljon, mutta en halua niistä puhua kun tuntuu että se olisi jotenkin hullua. Vaikka oleminen on toki paljon kaikkea muuta, onneksi se on muuta, mutta usein minusta tuntuu nykyäân että juksaan kun kerron vaan siitä hyvästä mitä saan kokea.

Jonna kirjoitti...

Riikka: Kauniisti kirjoitettu, Riikka. Ja olet oikeassa, blogista ei automaattisesti välity se sisin, eikä tarvitsekaan. En minä ainakaan osaa – tai ehkäpä pikemminkin uskalla. Ja jeppis, ehkä mä vielä joskus kuvaan vähän kotiakin. Vaikka sitten siltä käsivaralta. Sittenpä paljastuu ainakin se, että olen yliveto tappamaan viherkasveja. :-)

Sminka: Tyttö kiittää. Häntä on helppo kuvata, kun on joutunut linssin eteen pienestä pitäen. Kuvaan häntä myös siksi, että haluan kuvata työkseni lapsia tällä tavalla aidosti - ei studiossa posettamassa. Että on jotakin referenssiä sitten. ;-)

Satu: Sanopa se, huonosti ehdin enää itsekään seurata blogeja. Tai seuraan mutta monesti vain Bloglovinin etusivua silmäillen. Mutta jos tämä olisi työ – tai asia, josta haluaisin työn taikka toimeentuloa –, pitäisi päivittää ja antaa enempi. Pikkuhiljaa sitä kuitenkin ja onneksi tajuaa, että yhdessä päivätyössäkin on kylliksi hommaa. ;-)

Tuikku: Kiitos. Tuo oli ihana kuvausilta. Kesä parhaimmillaan.

Anonyymi: Olet oikeassa. Ei meikäläisestä ole mihinkään, jota kohtaan en tunne paloa. Toistaiseksi tunnen sitä tätä blogiakin kohtaan – ainakin kerran kuussa. :D

Selma: Kiitos, olet ihana! Olisi yhtä lailla ihanaa tavata sut livenä! Pintapuolisuus se taitaa olla päivän sana täälläkin. Onneksi en ole lukenut keskustelupalstoja, tulisin kaiketi hulluksi. Jos jostakin joskus löytyy hyvä, hyödyllinen ja ystävällismielinen keskustelupalsta, niin kiitän ja kumarran syvään! Ja lupaan lukea ja osallistua. :-)

Mariela: Thank you so much!

Anu: <3

Piilomajassa: My thoughts exactly! Tulee toistuvasti hetkiä, jolloin haluaisi sanoa ja kirjoittaa oikeista asioista, mutta jokin estää - ehkä eniten pelko siitä, miten jotkin asiat seuraavat ihmistä loputtomiin, vaikka töitä ja työnhakuakin ajatellen. Muista asioista, kuten vaikkapa adoptiosta tms., puhumattakaan. Mutta mikäs tässä, juksaillessa – tai raotellessa aina välillä. Kiitos muuten kommentistasi: löysin sen kautta blogisi enkä aio häipätä sen parista. :-)


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...