Palasin eilen Lontoosta ja törkkäsin ensimmäiset kuvat eetteriin heti, kun pääsin koneelleni. Teksti oli köyhää kuin mikä – pahoitteluni –, mutta meikäläistä korpesi. Ei korpea enää, kiitos teidän ja rakkaan S:n, joka takoi taas järkeä tukkani alle.
Lontoo on meikäläisen suosikkikaupunki numero 1 (no, Tukholman ohessa), vaikka Italia vetäisee maita vertaillessa korsista pisimmän. Ja Espanja, mitä jalkapalloon tulee.
Muistan yhä kuin eilisen sen ensimmäisen kerran, kun lensin Lontooseen. Olin vasta yhdeksännen luokan aloittanut ja elämäni ensi kerran lentokoneessa. Kun kaupunki alkoi levittyä laskun aikana allemme, olin kertalaakista myyty. Ja yhtä myyty olen yhä.
En käy Lontoossa ostoksilla. En viihdy Oxford Streetillä enkä Piccadilly Circusilla, mutta rakastan Brick Lanea, Portobello Roadia, Covent Gardenia ja Sohoa. Kävelen ja katselen, kipaisen välillä pintille taikka kahdelle. Ja yöpymispaikaksi valkkaan Bayswaterin, vaikka sen jokainen katu seisottaa hotellia poikineen. Kaupunginosa on lähellä kaikkea, muun muassa Kensington Gardenia ja Hyde Parkia – puistoja, joissa katselen kahdehtien juoksijoita ja ratsastajia. Ja niitä käpyjä nakertelevia oravia, jotka antavat liki koskea.
Harmillista, että englantilainen jalkapalloilu ei kolahda meikäläiseen. Jos kolahtaisi, hankkisin kausikortin Chelsean matseihin ja kävisin katsomassa, kuinka Didier Drogba pussittaa maaleja vastustajan verkkoon.
Tämänkertaisen matkamme parasta antia olivat a)
Blakemore Hotel, b)
Portobello Roadin markkinat, c)
Brick Lanen sateinen sunnuntai ja d) muutama
Veenu-veska.
Syksyllä uudestaan, vaikka sitten sinne Chelsean peliin.
Anyone to join me?
P.S. Tulin siihen tulokseen, että valkoiset Conssit, siis perus-Chuckit, ovat maailman kauneimmat kengät. :-) Acnen Pistol-nilkkureiden ohessa.
