Suuntana Satakunta

Kaksi työtä, no oikeastaan kolme, jos kirjanteko lasketaan sellaiseksi, vie kaiken ajan – etenkin nyt, kun Kerä alkaa konkretisoitua. Ensimmäiset isot tilaukset ovat sisässä, kohta matkaamme langanhakuun Norjaan ja sitten aloittelemme remonttia. Näillä näkymin avaamme heinäkuun ensimmäisellä viikolla, mutta lupaan ja vannon tiedottaa. Luvassahan on totta maar juhlallisuuksia!

Ajelimme lauantaina Raumalle. Suuntamme oli oikeammin Säkylä ja siellä asustava karitsakvartetti, mutta koska emme olleet aiemmin Raumaa nähneet, hurahutimme sinne naisissa.

Emme tienneet Raumasta mitään muuta kuin että siellä sijaitsee Busstop Clothing, maanmainio vaatekauppa. Pitivät sitten huhut paikkaansa: liike oli kertakaikkisen mahtava paikka, olisin aivan valehtelematta kelpuuttanut komeroihini 90 prosenttia kaupan valikoimasta ja se on kaltaiselleni krantulle paljon, se. Oli Samujia ja oli R/H:ta ja oli Month of Sundaysia ja Swedish Hasbeensia ja Mini Rodinia ja vaikka mitä.

Ja ystävien tuotoksia: Kanelimaan julisteita ja kortteja ja RK Designin leikkuulautoja.

Ostin lopulta pipon Sienalle ja kaulurin itselleni. Sinisen. Olen kai muovautumassa muuksi ihmiseksi, smurffiksi?

Mutta se Satakunnan-reissun todellinen syy, se oli siis tämä.

Spent a rainy Saturday in Rauma. I had no idea of the coastal city, except for the fact it had nice wooden houses and a good lifestyle shop, Busstop Clothing. And yes, it was really something else. The best collection ever, all my favorite brands together! (I for instance saw a pair of Hope shoes I couldn't live without. Or yes, I could and had to, but until next time and a bigger wallet.) It was nice to see my friends' products there as well – I'm proud of you H-R and Riikka! But the actual reason we drove to western Finland was this. A quartet of little lambs. We are going to make our own yarn of those cuties.

Muutama päivä Montissa

On matkoja, joille tahtoo varata hienon hotellin, jonka sängyn joku petaa joka päivä, vaihtaa uudet lakanatkin. Sellaiset reissut ovat silti harvassa, koska tapaavat olla kalliinpuoleisia. Ja koska meikäläinen on tätä nykyä köyhä kirjailija ja kohta kauppiaskin, pompöösit hotellit saavat odotella parempia aikoja. Osingonjakoa odotellessa... ;-) (Vaikka eipä se yrityskään ole vielä pystyssä.)

Mutta on myös matkoja, joilla tahtoo viettää tovin kuin paikallinen: omassa kodissa. Vuokrasimme ensi kerran kodin pari kesää sitten, kun kävimme Toscanassa. Teimme saman parin viikon takaisella Rooman-reissullamme.

Vanha, viehättävä ja valontäyteinen kaksio löytyi Montista, joka on kävelymatkan päässä Colosseumista ja muista mahtavuuksista, jotka toki kävimme katsomassa mutta jotka eivät totisesti tehneet Roomasta sitä kaunista kaupunkia, johon rakastuin päätä pahkaa. Rooman parasta antia ovat vanhat, rapatut kivitalot, kuluneet, kellertävät ja kertomustentäyteiset. Sellaiset, kuin vaikkapa oma majapaikkamme, jonka sisäpihalla seisoi spraymaalattu Francesco Totti.

Montin kaupunginosa on vähän kuin Helsingin Kallio: luovien ihmisten täyttämä, energinen ja erilainen. Sen kapeilla kaduilla sekoittuvat sopivasti American Apparellit ja viehättävät vintagekaupat, joista yhteen jätin kiiltävät valkoiset Martensit, juuri sopivan kokoiset ja vain 35 euron hintaiset. Harmittaa hitusen.

Mutta se koti. Siitäkin huolimatta, että silloin tällöin suihku suolsi vain jääkylmää vettä, se oli jotakin täydellisen turvallista, sellaista, jonne teki mieli palata päivän päätteeksi neulomaan ja vain vanumaan sohvalla.

Spent a long weekend in Rome a couple of weeks ago. I've never been there before but I will surely go there again, next time in the autumn, to take pictures to my book. We stayed in Monti, a creavive, energetic and kind of youthful bit of Rome. Rented a nice place with our friends. I so miss the spring there. We got 10 centimeters of snow last night. Great...

Tulevaisuudessa...

... minäkin tahtoisin tehdä työtäni laulellen. Slussenin metroaseman sivustalla sunnuntaina soitellut nainen oli aurinko. Halasin kiitokseksi.

Nyt ei laulata. Olen tässä syksyn aikana odotellut kirjettä verottajalta, jotta saisin maksella veroja. Ei ole kuulunut, ei. Tämänpäiväisten setvintöjen päätteeksi selvisi, että ennakkoveroni oli poistettu – ei elämäni helpottamiseksi, ei, vaan vaikeuttamiseksi. Seuraavien kolmen kuun palkat menevätkin sitten kokonaisuudessaan verottajalle, jotta en olisi ensi vuonna kusessa. Loppuvuoden olen.

Ja niistä muista päätä koettelevista asioista en jaksa edes kirjoittaa. Onneksi pääsen huomisiltana neulomaan. Ja viikonloppuna kädentaitomessuille.

Kuis teillä?


P.S. Lisäkuvia Tukholmasta sitten joskus. Fotografiskan kurssi oli kelpo! Ja ne näyttelyt, ne vasta kelpoja olivatkin. Piti taas vähän tihrustaa itkua liikutuksesta.

Varpaat virtahevolle

Viimekuinen matkani Amsterdamiin oli työsemmoinen. En viitsi kirjoitella siitä vielä mitään, koska juttu julkaistaan kohtapuoliin lehdessä. Kerron sitten enempi. Mutta sanottakoon nyt sen verran, että Amsterdamin parasta antia tarjosi Droog.

Meillekin muutti Ed Anninkin virtahepo.

My favourite interior shop in Amsterdam is Droog. Our family has grown up with an Ed Annink hippo.

Kullankeltaiset Norjan keskellä

Kotona. Kertonee jotakin kuluneesta syksystä, että en ollut tunnistaa olohuonettamme, kun avasin eilisiltana kotimme oven. Ei sillä, että se olisi muuttunut – tavarat olivat tismalleen samoilla paikoilla, joille olin ne jättänytkin –, mutta en ole kerinnyt muodostamaan minkäänlaista tunnesidettä tänne. Miten olisinkaan, kun työpäivät ovat poikkeuksetta 12–20-tuntisia. Pölähtäneestä päästä kertoo myös edellinen postaus katosta.

Työnarkomania on karmaiseva koettelemus. Eikä siihen auta se, että joku käskee lepäämään tai ottamaan "vähän vähemmän töitä". Uskokaa pois, sanon itselleni niin joka ikinen päivä. Tällaiset asiat juontavat juurensa jonnekin ihan toisaalle, eikä tavan kitkeminen onnistu hetkessä, ei edes vuodessa. Mutta sitä kohti!

Työmatka Norjaan avasi taas silmiäni, antoi aimo annoksen rohkeutta. Nyt taitaa olla aika sille yhdelle asialle, jota olen ajatellut aktiivisesti viitisentoista vuotta. Se = riski, rahapula ja miljoona muuta asiaa, mutta se saattaa tuoda tullessaan jotakin onnensorttista.

Ja nämä kuvat. Norjasta, tietenkin. Sienet kuvasimme viimeiseksi, Selma-kissan hetkeä ennen kotomatkaa. Onneksi täällä kotosalla odotteli samanlainen Ossi.

Two more pics from Norway. Had a busy but terrific week there. It gave me a lot to think about. Lots of courage to follow my instincts. I think it's about time to follow my heart and do something big (for me) I've dreamt about for 15 years.

A Clockwork Orange

Terveiset Norjasta. Työmatka on puolenvälin paikkeilla, kuvauspäivät ovat vierähtäneet kevyesti kymmentuntisiksi, ylikin. Ja päälle muut työt. Blogi on heitteillä, elämäkin. Ensi viikolla helpottaa, ensimmäisen kerran sitten elokuun alun. Jos ei helpottaisi, marssisin hoivaamaan armasta pollaani.

Norjan maisemat helpottavat. Ja oranssi. Viimeistään tämän matkan myötä meille saa muuttaa Grasshopper. Enkä muuten pistäisi pahakseni ruosteenpunaistakaan. Pukine Shopin paita piristäisi villatakkikaapupukeutumistani.

Regards from Norway. Have been doing some interior shoots for the past days and fallen in love with the country. And orange. Have to come back in the summer, there's plenty more things to do. These guys know how to decorate!

Lisää Lontoota

Palasin eilen Lontoosta ja törkkäsin ensimmäiset kuvat eetteriin heti, kun pääsin koneelleni. Teksti oli köyhää kuin mikä – pahoitteluni –, mutta meikäläistä korpesi. Ei korpea enää, kiitos teidän ja rakkaan S:n, joka takoi taas järkeä tukkani alle.

Lontoo on meikäläisen suosikkikaupunki numero 1 (no, Tukholman ohessa), vaikka Italia vetäisee maita vertaillessa korsista pisimmän. Ja Espanja, mitä jalkapalloon tulee.

Muistan yhä kuin eilisen sen ensimmäisen kerran, kun lensin Lontooseen. Olin vasta yhdeksännen luokan aloittanut ja elämäni ensi kerran lentokoneessa. Kun kaupunki alkoi levittyä laskun aikana allemme, olin kertalaakista myyty. Ja yhtä myyty olen yhä.

En käy Lontoossa ostoksilla. En viihdy Oxford Streetillä enkä Piccadilly Circusilla, mutta rakastan Brick Lanea, Portobello Roadia, Covent Gardenia ja Sohoa. Kävelen ja katselen, kipaisen välillä pintille taikka kahdelle. Ja yöpymispaikaksi valkkaan Bayswaterin, vaikka sen jokainen katu seisottaa hotellia poikineen. Kaupunginosa on lähellä kaikkea, muun muassa Kensington Gardenia ja Hyde Parkia – puistoja, joissa katselen kahdehtien juoksijoita ja ratsastajia. Ja niitä käpyjä nakertelevia oravia, jotka antavat liki koskea.

Harmillista, että englantilainen jalkapalloilu ei kolahda meikäläiseen. Jos kolahtaisi, hankkisin kausikortin Chelsean matseihin ja kävisin katsomassa, kuinka Didier Drogba pussittaa maaleja vastustajan verkkoon.

Tämänkertaisen matkamme parasta antia olivat a) Blakemore Hotel, b) Portobello Roadin markkinat, c) Brick Lanen sateinen sunnuntai ja d) muutama Veenu-veska.

Syksyllä uudestaan, vaikka sitten sinne Chelsean peliin. Anyone to join me?

P.S. Tulin siihen tulokseen, että valkoiset Conssit, siis perus-Chuckit, ovat maailman kauneimmat kengät. :-) Acnen Pistol-nilkkureiden ohessa.

Hiilijalanjälki persuksissa

Kävin Lontoossa – tästäkin kommentista huolimatta:

Kuka hullu lentää toiselle puolelle maapalloa viideksi, sis VIIDEKSI päiväksi. Viisi viikkoa alkaa olla sellainen aika että kun nuuksti elää pystyy sniiduilemaan omaatuntoaan puhtaammaksi siitä valtavasta hiilijalanjäljestä jonka tuollainen pyrähdys jättää! HYI SUA!


Hullu, mikä hullu. Siis minä. Kohta kaikessa hulluudessani lopetan myös kasvissyöntini, luomuiluni, kierrätykseni ja muut. En muuten ajatellut palata tähän aiheeseen enää täällä. Tulipahan vain lohduton sapetus, kun tässä on nyt kaikkea muutakin ei-niin-elähdyttävää.


Onneksi on sentään käsin tehty, kotimainen rullalauta, jota lähden nyt testaamaan toistamiseen.

Muisteloita Thaimaan-matkalta

Joskus sitä saattaa käydä sellainen mäihä, että löytää itsensä tuhansien kilometrien päästä työmatkalta. Kävin kolmisen viikkoa sitten Thaimaassa viiden päivän verran: aluksi satumaisella, kutakuinkin tuhannen tyypin Koh Sametilla, lopuksi miljoonien kotona, Bangkokissa.

Tiivistahtinen matka, mutta mukava sellainen. Kiitos ennen muuta matkakumppaneilleni, mutta kumarrukset ansaitsevat myös Koh Sametin valkoinen, suolainen santa, jonka koloista pilkisteli valkoisia, liki läpinäkyvät saksniniekkoja. Ja se vesi, se oli sitä kuulua linnunmaitoa. Thaimaalaisesta hieronnasta en edes ala kirjoittaa: olotila sen jäljiltä oli taivaallinen. En äkkiseltään keksi syytä, miksi en palaisi pienelle saarelle. Päivät siellä nollasivat pääkopasta ainakin kolmanneksen.

Seuraavat pari päivää vietimme Bangkokissa, vastakohtien kaupungissa. Taivaita tavoittelevia pilvenpiirtäjiä, toisaalta taas kanavaan kaatumaisillaan olevia hökkeleitä, joiden portailla vilkutteli paskaisessa vedessä viihtyviä lapsia. Samassa kanavassa eleli varaaneita, näin yhden. Ja opin muuten kokkaamaan thairuokaa.

Enkä saanut sydänkohtausta viisitoistasenttisestä, turhan pulskasta tuhatjalkaisesta, enkä ravintolan seiniä pitkin kiipivistä torakoista. Pyrin tosin tietoisesti kohdentamaan katseeni jonnekin aivan toisaalle, mutta kyllä niitä siellä kuulemma kuljeksi. Yyh.

Terveisiä...

... jo taakse jääneeltä valkealta sannalta, jota huutova meri oli sopivasti suolainen, tukan tahmaava. Ruudun takana seisovat jo jättiläistalot. Näkemisiin sunnuntaina!

P.S. 35 lämpöastetta eivät estä neulojaa: villapaita valmistuu silmissä.

Working but in a place like this. Feels like almost no work. 

Turistirysä tai ei...

... Tukholman Gamla Stanin kapeita kujia ei voita mikään lauantaisena tai sunnuntaisena aamuna, ennen kuin lautat ovat saapuneet satamiin. Avoimia kahviloita yksi tai kaksi, asukkaita kolme, ehkä neljä. Jokainen ulkoiluttaa vapaana juoksentelevaa koiraa.

Ja minä juon kahvia ja katselen kauniita vehnäjauhopusseja.

Keitän kahvit nytkin, kellonajasta viis. Haluan valvoa ja neuloa. Viime yönä valmistui tällainen pipo, mutta purppuranpunaisena. Mies valitsi värin, kävi yksin lankakaupassa.

Muki makuuni

Olemme asuneet Helsingissä vuoden. Myönnän, että kaupunki ei suoranaisesti kutsunut Tampereen ja Tukholman jäljiltä, mutta toisin kävi – täällähän kelpaa punkata paremmin kuin hyvin, etenkin, kun löytää omat kulmansa. Meillä kävi tuuri: koti on kivenheiton päässä keskustan ytimestä, lyhyemmän viskaisun merenrannasta. Eikä työmatkaakaan ole kuin kilometri kaksi.

Täytyy silti myöntää, että kaipaan toisinaan T-alkuisia kaupunkejani. Kun Tukholma-ikävä yltyy kovaksi, kurkistelen kuvia vanhasta kodistamme ja muistelen muun muassa vuokranantajaamme, yhtä HAPPYsthlm-suunnittelutoimiston omistajista. Yrityksen tuotekimara kiehtoo meikäläistä luonnollisella herkkyydellään, kurkatkaapa vaikkapa Maito-maljakkoa.

Suosikkini on silti Hamla. Matkaan parin viikon päästä pitkästä aikaa meren tuolle puolen ja tuon tullessani mukin poikineen.

I forgot to translate this. Actually I would like to write this in Swedish but maybe there are some readers outside the Nordic countries. I wrote about Stockholm, the year we spent there. It's definitely one of the most beautiful places in the whole wide world. Would love to have an other opportunity to live there. When my missing to Stockholm gets too big, I take a look at the pictures of our place in Kungsholmen. Our landlord was one of the owners of HAPPYsthlm, a design studio that makes my favourite Hamla mugs – for instance. I'm heading to Stockholm in a couple of weeks and will definitely bring to Helsinki a mug or two. Or six. :-) (P.S. Puss & Kram, Katarina!)

Entinen Emma

Tallinnan suklaapuodin, jonka nimeä en muista mutta joka sijaitsee Vene-kadulla, pihalla seisoi parhaat päivänsä nähnyt Emma-tuoli. Se oli silti jollakin tavalla arvokas, ainakin kaunis rosoineen, ruusuineen ja vaaleansinisine verhoiluineen. Ja jepulista, sillä samaisella Canon PowerShot S95:lla on tämäkin napattu. Se kulkee tällä hetkellä käsilaukussani kaikkialle – kohtalaisen paljon kepeämpää puuhaa kuin järkkärin rehaaminen, vaikka omani onkin pientä sorttia. Hesarikin oli kuulemma hehkuttanut pikkuista PowerShotia – maanmainiota! Minähän en moisesta mitään tiedä, koska en lue lehtiä. Paitsi visuaalista virikettä tarjoavia aikakauslehtiä. Pääparallani on vaikeuksia kestää maapallon pahuutta. Uutispimento auttaa. Naivia, ehkä, mutta joskus vain välttämätöntä.


One abandoned chair in Tallinn. It was still somehow gracefull. And I love my new Canon PowerShot S95, so small, so good.

Pässinpökkimät

Tallinnan-tuliainen numero 1: tumput. Ostin siltä kadunvarrelta, jolla mummot kauppaavat käsitöitään. Olen omistanut tällaiset aiemminkin –kynsikkäät ja kintaat yhdentävät lapaset. En liiku minnekään ilman näitä: toimivat niin Tallinnan tuiskeessa kuin Helsingin hyytävässä viimassa, jossa poljen päivän aluksi ja päätteeksi. Ajattelin tosin pökätä Ponin talviteloille ja jatkaa työmatkailuani jalkaisin.


Ikävöin blogiani. Harmittaa, että päivitän enää vain muutamasti viikossa. Ehkäpä syksy syöksee meikäläiseen pontta. Kotonakin olisi vaikka kuinka kuvattavaa, mutta en keksi kelpo laajakulmalinssiä. Antakaapa vinkkejä.


Bought these from Tallinn. I admire their way of making handicraft.