Paras piiras ever

En ole kaksinen kokki, en ainakaan omasta mielestäni. Omaan jokusia bravuureita mutta en nautiskele köökissä kökkimisestä. En etenkään kokkailun jälkeisistä sotkuista.

Mutta piirakan paistajana olen omaa luokkaani. KYLLÄ! Piirasreseptini löytyy liki jokaisen ystäväni kaapista. Kokeilkaapas tekin. Niin simppeliä ja niin hyvää. Vaikka toisaalta, jos johonkin iskee paketillisen Koskenlaskija-juustoa, se ei voine mennä mönkään.

Suosikkipiiraani on tonnikalasellainen, mutta ohjetta sopii soveltaa vaikka kuinka.

Vaivaapa näistä piirakkapohja (omin pikku kätösin):

100 g voita (meitsi suosii Oivariinia)

n. 2 dl jauhoja

n. 1/3 dl vettä

ja näistä täyte:

purkillinen taikka pari tonnikalapaloja öljyssä

sipuli

mustapippuria ja tilliä sopivasti

ja näistä soosi:

3 dl maitoa

1 pkt voimakasta Koskenlaskija-juustoa

3 kananmunaa

Homma etenee seuraavasti: Tee pohja, taputtele se vuoan pohjalle ja laita 200-asteiseen uuniin noin kymmeneksi minuutiksi (siten, että se saa hivenen väriä). Ota vuoka uunista, levitä pohjalle tonnikala-sipuli-tilliseos. Kuumenna kattilassa maito, lisää joukkoon juusto, sekoita koko ajan, kunnes Koskenlaskija on sulanut joukkoon, anna jäähtyä hiven ja vatkaa joukkoon kolme kananmunaa. Kaada soosi täytteen päälle ja laita vuoka uuniin noin 40 minuutiksi.

On kuulkaapa hyvää.

Ja jalanpohjat kiittävät

Voisi kuvitella, että kirjaisin seuraavassa jotakin kengistä, mutta en. Jalanpohjat pitävät myös matoista!

Kuten olen kertonut, mattomme piipahtavat pesulassa kolmisen kertaa vuodessa. Vaikka ne ovat valkoiset, ne eivät kerää kuraa. Koiranpissa onkin toinen juttu. Vanhahkosta Bonostamme keittiönpöydänjalat ovat kelpo paaluja kuseksimisille. Kaikeksi onneksi kolttonen ei ole päivittäinen, ei edes viikoittainen, mutta kerran kuussa matto virkistyy golden showerilla. Inhaa? Indeed.

Mutta mattoihin. Olohuone-keittiökompleksimme yleisilme muuttui kertalaakista lämpimämmäksi. Tänään taion tänne joulua, joskin hillitysti. Jos vaikka joulutähden ikkunaan...

Joulukuisia iltapuhteita

Pidän neulomisesta. Olen pitänyt siitä pienestä pitäen, kiitos äitini, joka meikäläistä opetti.

Neulon joka vuosi jotakin, tavallisesti jotakin pienehköä: sukat tai tumput. Joskus intoudun ja pykään paidan. Nyt neulon villatakkia, harmaata sellaista. Tänään hipelsin okrankeltaista lankaa. Jokin väri tekisi terää, ei kuitenkaan se keltainen, mutta enpä mene vannomaan.

Päivän ostokseni sisälsivät potan ja kynttilöiden lisäksi lankoja. Nämä päätyvät puikkojeni kautta joululahjoiksi. Violetista langasta neulon huivin (ja ei, tämä ei tule lahjan saajalle yllätyksenä), ruskeasta salaisuuksia.

Puikot + villalanka = parhautta.

Nahkatakkinen tyttö

Se siitä talvesta. Pihalla pärjää nahkarotsissa. Paidan virkaa suoritti tämänpäiväisillä pottakaupoilla Gina Tricot'sta ostamani tunika, kiitos Bean vinkin. Tunika on täydellisen rento tapaus, kunhan sen alle pukee topin. Muuten näkyvät tissit. Tai ainakin liivit, mikä ei tietystikään menoa haittaa, mutta rennon tunikan kanssa vilauttelu ei vain toimi.

Rotsi on muuten Elloksesta.

Sävy sävyyn

Joskus tuntuu, että olen valkannut eläimemme kotimme sävyjen mukaisesti... Koiramme ovat mustalla koristeltuja ruskeaturkkeja, kissamme on jotakin tummanruskean ja harmaan väliltä. Onpa Sohvissa ruskeaakin. Se maastoutuu verhoilijan pakeilla paraikaa olevaan tuoliimme, kunhan se nyt saa Lauritzonin Koivu-kankaan suojakseen.

Edellinen oli siis kukkua. Asia on toisinpäin: eläimet määrittävät sisustustamme.

Valetta sekin. Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mua miellyttävät mustat ja ruskeat. Ja lemmikit ja koti.

Värillä on väliä – valonkin

Koska aamut aiheuttavat tavatonta tuskaa (silmät eivät vain avaudu, eivät), piipahdin hiplailemassa, virtuaalisesti vain, valoa kylväviä herätyskelloja. Sellaisia, jotka valaisevat vähitellen koko huoneen, päästelevät kai kaikenmoisia ääniäkin, linnunlirkutuksia ja sitä rataa. Sisälläni asustava skeptikko mäiskii meikäläistä paraikaa poskelle, mutta moisesta viis: tahdon herätä! Onko teillä kokemuksia wake up -valokelloista?

Valokelloakin kiehtovampi valaisin löytyi Philipsiltä. LivingColors-lamppu vaihtaa namiskaa napsauttamalla väriä. Ja värillähän on väliä! Tämänhetkiset keittiömme valaisimet kajastavat keltaista. Se ällöttää meikäläistä, koko koti esittäytyy siinä sävyssä karseana, tietyllä tavalla tunkkaisena. Siksipä suosinkin kynttilöitä, heh. Ne eivät edes paljasta kaikkia lattiallamme lojuvia koirankarvoja taikka kaurapuurotahroja...

Tällaisin sanankääntein Philips valaisinta suitsuttaa: "Miksi et käyttäisi lämpimän keltaista värisävyä aamiaisella tai neutraalin valkoista väriä lounaalla? Illalla saatat ehkä valita punaisen tai violetin värisävyn luodaksesi rauhallisen, auringonlaskua muistuttavan tunnelman?" Eivätkä värivaihtoehdot jää edellä mainittuhin: valaisin sinkoilee 16 miljoonaa eri sävyä. Saattaisin löytää siitä joukosta jonkin tännekin sopivan...

Ei auta, tämmöistä täytyy käydä katsomassa. Valaisimen eleetömässä ulkomuodossakaan ei ole sen suurempia vikoja.

Vinkki

Kangas-Converset eivät ole talvikengät. What a surprise. Kahlasin tänään tennareissani pitkin paskaisia katuja. Varpaat olivat irrota kaikesta kalsasta. Ja kun kerkisin kotiin koipiani sulattelemaan, niitä kihelmöi tuntikaupalla. Jep, tennarit talsivat talviteloille. Tervetuloa karvaiset kengät, esimerkiksi Uggit. (S, saanko mä hankkia tämmöiset? Ihan vain kylmältä suojautuakseni...)

Kuvat: Brandos

Koivet kaipaavat kosteutta

Ajattelin asioida huomenna The Body Shopissa, koska kanta-asiakaskortti oikeuttaa 20 prosentin alennukseen. Peilikaappimme potee perustuotepulaa. Se iskee kaiken kuivaavan marraskuun myötä. Kylmät kelit eivät hipiää helli. Kasvojani kiristää, koivistani en kehtaa edes kirjoittaa. Sääreni muistuttavat suomuja... Kuivuus käy selväksi viimeistään mustista sukkahousuista. Niiden sisusta kätkee kerroksen kaikkialle levittäytyvää hilsettä.

Kuivuus kiusaa myös kutinallaan. Siinä pisteessä on pakko kalppia kauppaan. Tutustuin The Body Shopin mangovartalovoihin vuosia sitten. Se sopii kuivalle ja erittäin kuivalle iholle, kosteuttaa kertalaakista kamalimmatkin koivet. Suosittelen. Eikä tuoksuvaa tuotetta käytettäessä tarvitse turvautua eau de toiletteihin. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Tahtoisin tutustua myös Kinetin-tuotteisiin. Olen suosiolla sivuuttanut ne vuosiini vedoten, mutta kääk, se siitä syystä! Kinetin-sarja on suunnattu kolkyt ja risat -tyypeille. Tuotteet petraavat lukemani mukaan sekä hipiän sävyä että kuntoa. Taidan hankkia Kinterin 24 hour -hoitovoiteen testimielessä. Jos se tepsii vasempaan poskeeni, se tepsii mihin vain.

Ja hei, The Body Shopin kanta-asiakaspäivät kestävät perjantainkin!

Ei kiitos

Kaikki omannevat ei kiitos -pukimia, sellaisia, jotka eivät vain passaa omaan pirtaan, eivät ehkäpä monen muunkaan... Viime päivinä pääni muutoin peilityyntä (vitsi) pintaa ovat kuohuttaneet esimerkiksi seuraavat vaatetukseen liittyvät seikat:

1. Persuksen puolivälissä, joskus jopa pakaroiden alla, riippuvat housut. Ja hei, housut saavat (taikka pikemminkin niiden pitää) roikkua, etenkin kulkusin varustetuilla kaksijalkaisilla, mutta jotakin rajaa... Eilen taivalsin koko lailla kummallisesti kävelevän teinipojan perässä. Häiskän housut olivat hienot, mutta putoamispisteessä. Ne pysyttelivät päällä vain pyhällä hengellä ja sillä, että poika käveli jalat harallaan. Voi jeesus sentään, pardon my language (again), eikö se sohjossa kahlaaminen ole muutoinkin kyllin karseaa? Oletan, oikeutetusti, kolmekymmentävuotiseen kokemukseeni pohjaten, että tavallisesti käveleminen on helpompaa. Omistin taannoin sellaiset sukkahousut, jotka valuivat omatoimisesti kohti katua. Ne päätyivät roskakoriin.

2. Svea-pipo. Tuiki tavallinen tupsupipa, jollaisessa mäkin hiihtelin parikymmentä vuotta sitten. Malli on simppeliydessään hieno, mutta saisiko pipon ilman sitä suunnatonta logoa? Logot eivät miellytä meikäläistä. En tahtoisi logollista asiaa, vaikka siinä lukisi Balenciaga. Yksivärisyys on valttia vaatekaapissani, printit pönöttävät pannassa. Ne passaavat toki toisille, esimerkiksi miehelleni. Eipä hän taida muunlaisia omistaakaan.

3. Punainen. Se ei kertakaikkiaan käy. Punakat aknearpiset poskeni hohkaisivat punaisen paidan tai huivin kera kuin kuplivat kraatterit. Punainen sopii muille, jopa perhettämme asuttaville: kymmenkuinen lapsemme pukeutuu päivittäin punaisiin jarrusukkajousuihin.

4. Korolliset koripallotossut, sellaiset muka-Converset. Ne sopinevat saletisti jollekulle muulle, mutta mä pitäydyn matalissa. Korot sopivat, no, korkokenkiin.

5. Turkki. Ja kyllä, kirjoitin juuri eilen tuoleillamme lepäilevistä lampaantaljoista, mutta mittapuuni mukaan ne eivät yllä samaan kastiin kuin 300 yhden takin takia kuollutta minkkiä. En edes jatka aiheesta, kirjoitan luontokappaleista tuonnempana. Tällaista kepeää tekstiä suoltaa sekunnissa, mutta eläimet ansaitsevat enempi. Turkikset kuuluvat samaiseen arkojen aiheiden kastiin kuin uskonto ja politiikka. Aijai... Mutta Pohjolan talvissa pärjää muissakin pukimissa.

Kuvat: Tämä ja Tämä

Euron tuolit

Tampereen Papinkadulla on osto-, myynti- ja antiikkikauppa, jolla on kaiketi jokin nimikin, jota en tiedä. Piipahtelen puljussa silloin tällöin. Kalusteita on kaikenlaisia, kalliitakin, mutta kuolaamani viitisenkymmentä vuotta vanhat mööpelit ovat kutakuinkin kukkaroni ulottuvilla. Ainakin tänään hankkimani Ilmari Tapiovaaran pinnatuolit, joista pulitin euron per kipale. Harmillista, että tuoleja oli vain kaksi ja nekin vain välttävässä kunnossa. Pystyy niillä sentään istumaan, ja muukin on pelkkää pintaa, joka on korjattavissa.

Toistaiseksi tuolit saivat suojakseen lampaantaljat. Niillä kelpaa istuskella, tuumasi Siirikin. (Sohville kelpasi myös kova tuoli.)

Jepulis. Sisustaminen on kiitollista puuhaa (edukastakin!), kädenjälkeään on kiva katsastella heti, eikä vasta kuukausien kuluttua, kuten tavanomaisissa töissäni.

Paikka auringossa

Sellaista tuskin löytyy Suomesta: talvi tempoilee Tampereella siihen malliin, että epäilen kattomme kaikkoavan kohti taivasta. Tällainen keli on oikeastaan kaunis, kunhan siitä nautiskelee sisältä käsin, vaikkapa kirjan kera.

Muhun iskee kerran vuodessa dekkarikuume. Viime vuonna sairastuin siihen jouluaattona ja ostin itselleni Lisa Marklundin uutukaisen. Tänä vuonna kuume kampesi kiusakseni etuajassa: Marklundin Paikka Auringossa kopsahti ostoskorini pohjalle eilen. Painelen tästä pehkuihin se kainalossani.

Eikä se dekkarointi tähän jää. Seuraavaksi vuoron saa Fred Vargas. Sitten Åsa Larsson. Sitten Henning Mankell ja sitten... Dekkareita lukee yhden päivässä parissa. Tarmoakin ne tuovat, siis omiin tuotoksiin.

Lähetin AdLibris-nimiselle joulupukille juuri kirjeen. Hän lupasi toimittaa meikäläiselle Ohlsenin sisarusten Influencen. Pakkaa kuulemma samaan syssyyn myös Sex And The Cityn, sen elokuvasta kertovan vaateraamatun.

Vaatelakkoon voisin alkaa, mutta kirjoista ja aikakauslehdistä en luovu. En ikinä. Piste.

Ketkä kuuluvat teidän suosikkidekkaristeihinne? Vinkit ovat enempi kuin tervetulleita!

Mattokaipuu ja pinnatuolitkin passaisivat

Tampereella myrskyää. Tuohon keliin en keuhkoineni (jotka parkuvat paraikaa hoosiannaa) köpsi, vaikka mieleni tekisi kirpputorikierrokselle.

Kuva: Satakunnan museo

Keittiömme pöytä kaipaa kavereikseen pinnatuoleja. Ei Ilmari Tapiovaaran 1950-luvulla piirtämiä Mademoiselleja, koska ne kustantavat prkleesti, mutta sellaiset halpikset kelpaisivat kyllä.

Matotkin olisivat mukavat. Puhtaat. Omamme ovat pesulassa, jonne ne kuskautuvat kutakuinkin kolmasti vuodessa. Koiravanhuksellamme on kiusallinen tapa kohottaa koipeaan matoillemme. Onneksi se on kokoa kääpiö, eikä kusta lorise litrakaupalla (pardon my language). Saamme mattomme ensi perjantaina. Siihen saakka on kärvisteltävä koleahkoilla laminaateilla. Niissä näkyy kaiken lisäksi lika, siis sekunnissa. Vaikka siivoamisesta pidänkin, en viitsisi luututa lattioita päivittäin. Matot sentään peittävät osan lattiapinnasta.

Huonekaluista vielä. Tein kuukausia sitten päätöksen: koetan pysytellä kaukana uusista kalusteista (lukuun ottamatta lapsemme valkoista Brio Sleep -sänkyä, joka tosin odottelee yhä ostajaansa kaupassa...). Kierrätys on yksi tapa kantaa korteni kekoon. Lupasin luopua myös kenkäkaupoista: pärjännen arsenaalillani kesään saakka. (Terveisiä S:lle!) Ja farkkulakossahan mä jo olen.

Luonnon ja luontokappaleiden kunnioittaminen on kaukana kiihkoilusta taikka tärinöistä taikka muista sellaisista. Lupaan kirjoittaa aiheesta kohta. Ja kyllä, myös mulla on paljolti petrattavaa. Nyt siirryn sohvalle köhimään keuhkoni pihalle.

Kuin pakastearkku

Siltä se Helsinki tuntui, pakastimelta, kun köpöttelin junasta pihalle. Vaatevalintani oli vähintäänkin virheellinen: vuosikymmeniä vanha lyhyehkö nahkatakki, ei-järin-pitkä villatakki ja jalkoja suojaavat (hah!) legginsit. Painelin oikopäätä Stockmannille, sivuutin suosiosta Tigerin juhlakoltun ja suuntasin villapaitojen pariin. Tarjokkaita piisasi, mutta sisäinen ääneni kehotti koikkelehtimaan sovituskoppiin Filippa K:n villapaidan kanssa (ei kuitenkaan kuvan turkoosin vaan hiirenharmaan). Se jäi päälleni siltä seisomalta – ja katso, sain seurakseni lämmön. Polvipituinen paita peittää puolet jaloistani, ja kaulus suojaa kasvotkin. Se on korkeaa sorttia. Rento paita pysyttelee päälläni tästä kesään, vaikka se kutittaakin kaulaani, kiitos mohairin.

Piipahdin pitkästä aikaa myös UFFilla. Iskimme rrrakkaan ystäväni kanssa silmämme samaiseen asusteeseen, joskin eri syistä, hih. Palmikoiduilta kengännauhoilta näyttävä vyö päätyi kaikesta huolimatta lanteilleni. Kahdella eurolla.

Ensi kesäksi?

Käväisin maanantaina äkisti Helsingissä, kerkisin kolmeksi minuutiksi Stockalle. Silmäsin läntisesta naapuristamme matkanneet vaatteet. Kuvat kiiluvat yhä verkkokalvoillani. Mun täytynee pistäytyä siellä paremman ajan kera. Esimerkiksi huomenna, kun junailen Helsinkiin. Taas.

Tahdon sovittaa yhtä harmaata villapaitaa, joka näytti niin lämpimältä, että sillä tarkenisi tuiskeessa. Vaikka ilman housuja. Kiikutan koppiin myös tämän Tiger of Swedenin mekon. Sehän hipoo hienoudessaan Jupiteria.

Aion silti pysytellä kovana. Enhän mä ole menossa juhlimaankaan ennen ensi kesää... Mutta toisaalta, pitäisihän ne joululahjatkin hankkia kaukaa viisaasti. Sama saa luvan päteä juhlakolttuihin. Nih.

Lumisen päivän lapikkaat

Ellu asteli työhuoneellemme tänään tällaisissa kengissä.

Lapikkaat! Kerrassaan kauniit, huolisin heti samanlaiset. Ne passasivat kymmenen pojon ja papukaijamerkin arvoisesti työtoverini tummaan pirtaan: mustiin sukkahousuihin ja mustaan hamoseen. Olin otettu.

Tahdon lapikkaat. Niissä on jotakin samankaltaista kuin hapsunilkkureissa. Sitä henkeä kaiketi.

Parasta palvelua

Hyvästä kampaajasta kannattaa pidellä kiinni. Löysin omani vasta jokusia kuukausia sitten, kun kaipasin väreistä viljalti tietävää tyyppiä. Olin vasta vaalentanut (itsekseni...) viisi vuotta mustaksi värjäämäni hiukset, eivätkä ne näyttäneet erityisen luonnollisilta. Eipä ihme, tein kolme värinpoistoa ja kaksi vaalennusta. Kumma, etteivät kaikonneet karvat kupolistani. Kampaajani hoiteli loput, loihti karvoistani kelvolliset. Suositan muillekin Mansea asuttavile Tukkateekin Linneaa!

Kosmetologini pakeille en ole päässyt kuukausiin, hän äitiyslomailee. Mutta hurjastelen hemmoteltavaksi heti, kun hän palaa puhteidensa äärelle. Olen testannut tässä välissä kahta korvaavaa kosmetologia. Kankkulan kaivoon kaivautuivat nekin pätäkät. Olen siis suosiosta jäänyt odottamaan suosikkiani.

Korvaamattomista korvaamattomin on kuitenkin Esa. Ammattitaitoista apua vaatekaupoilla kaipailevan kannattaa köpötellä Hämeenkadun Spirit Storeen. Ilman Esaa vaate- ja ennen kaikkea kenkäkaapistani puuttuisi pari jos toinenkin. Farmareita, joihin suhtaudun fanaattisuudella, en edes etsiskele ilman häntä. Eikä niitä tarvitse edes etsiskellä: Esa kantaa sovituskoppiin kasan farkkuja, jotka passaavat kaikki. Sama pätee kenkiin. Esan vinkistä olen ostanut kaiketi puolet pareistani. Viimeisimmän vinkin sain pari päivää sitten blogini kommenttilootaan. Jep, naulankantaan kopsahti sekin: sain ne elämäni ensimmäiset nilkkurit (taikka oikeastaan toiset)...

Haltioitunut harmaasta

Hopen harmaa villapusero on vaateparteni perusta. Se ei ole ainoa harmaa asiani, mutta särmikkäin sellainen. Eipä tämänpäiväisessä takissanikaan vikaa ole. Tavallinen, kaikkeen käypä Ellos-neule.

Mutta silti, vaatekaappiini mahtuisi muutama muukin harmaa homma. (Enkä tarkoita kissamme kaikkialle kuskailevia leluhiiriä, joita koiramme skalpeeraavat... Älkää kysykö.) Harmaa, kuukausikaupalla kesken ollut villatakkini odottelee yhä neulojaansa. Otin sen sentään eilen esille.

Totta puhuakseni kelpuuttaisin kaappiini mieluusti myös tämän. Erittäin mieluusti.

Zadig & Voltairen neulepaidan huoleton olemus hurmasi meikäläisen sekunnissa. Harmillista, että se on loppu, ainakin verkkokaupasta. Katsastin kuitenkin, että samaisen puljun putiikki löytyy Milanosta. Ja sinnehän mä päätin eilen matkata, puoli-ilmaiseksi Ryanairilla. Tai oikeastaan suuntaan kollegani kanssa Bergamoon, siihen Milanon kupeeseen. Ihan vain huvin vuoksi, vaikka kaipa sieltä jokusia juttujakin kirjoitellaan.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kutakuinkin 120 euroa maksava Zadig & Voltairen villapaita on vain kymmenkunta euroa edukkaampi kuin kolmen vuorokauden "työmatka" Italiaan. Aikamoista.

Hellässä huomassa

Jotkin asiat odottelevat kaapissani kuukausitolkulla tositoimia. Tavallisesti asiat ovat joko kenkiä taikka laukkuja. Monesti nahasta valmistettuja.

Kaapissani, joka on muutoinkin petivaatteita, peittoja sun muita täysi (lisää säilytystilaa, kiitos!), pönöttävät tälläkin hetkellä pränikät tennarit. Ostin Reebokin Freestylet kesällä, mutta tuollahan ne ovat, punaisen pahvilaatikon ja valkean silkkipaperin hellässä huomassa. Liiankin hellässä... Ja huomatkaa, mä totisesti tykkään kengistäni! Metsästinkin niitä erinomaisen vainun (öh...) omaavien koirieni kera kuukausitolkulla. Pelkään kai, että ne menevät paikasta kolmanteen kulkiessa pilalle. Ovat kuitenkin valkoiset ja niin edelleen.

Ja tuollahan tuo Tigerin laukkukin kökkii, keittiössä, kankaisen pussukan pehmeässä kätkössä.

Kärsittekö te tällaisestä tarpeesta "säästellä"?

Sukkahousut seuraavalle vuosikymmenelle

Farkkufanitukseni myötä kokemukseni sukkahousuista ovat vähänsorttiset. Olen omistanut jokusia mustia, juhliin passeleita pareja. Meikäläisestä kun ei ole juhlijaksi sukkahousuitta, siis mekkoon sonnustautuneena. Jalkani eivät ole kyllin rusehtavat, eivät sinnepäinkään. Ne ovat valkoiset – vuodenajasta viis. Punaisiksikin ne saattavat muuttua... kärventyessään.

Omistan muutamia paksuja mustia sukkahousuja. Mekkojen myötä huomioni on alkanut kiinnittyä laatuseikkoihin. Kertakäyttöisistä, palluroita pintaansa suoltavista sukkahousuista olen saanut kyllikseni. Taisipa niitä taivastella sukkahousutätikin, jonka pakeilla piipahdin. "Tällaiset paksut peittävät Wolfordit kestävät kymmenen vuotta", hän heitti hienovaraisesti. Jep, ostin sellaiset. Mustat, mattaiset ja 50-denieriset. Kiikutin kassalle myös ruskeat Falket.

Jotkin Wolfordit maksavat kymmeniä, jotkin satoja euroja. Omani maksoivat 25 euroa. Sekin kuulostaa kipakalta, mutta mikäli pöksyt peittävät koipiani kymmenen vuotta, ostos oli oivallinen. Kertakäyttöiset kuuden euron henkkamaukat ne vasta hintaviksi tulevatkin.

Mustat paksut sukkahousut passaavat muuten kaikkialle. Ja kaiken kanssa. Jos soppaan suhii vielä samanväriset kengät, yläosaksi sopii vaikka batiikkivärjätty (terveisiä E:lle!) tunika, musta alaosa kyllä kompensoi. Ruskeat sukkahousut ovat makeat nekin mutta mustien monikäyttöisyydelle ne eivät vedä vertoja.

Kuvat Style.comista.

Paint It, Black

Mustista kaunein (sattumanvarainen mopsinpoika verkosta).

Musta on ollut lempivärini ala-asteelta alkaen. Silloin sulatin myös sinisen. Sain valkata ensimmäiselle luokalle laahustaessani omat vaatteeni. Tahdoin harmaat housut ja sinisen paidan. Toisella luokalla housuni heittäytyivät varsin villeiksi: ne olivat a) vakosamettia ja b) persikkaiset.

Kolmannella luokalla se käynnistyi, mustuminen. Asiaa auttoivat esimerkiksi Bon Jovin kaltaiset kokoonpanot – ja Dingo! Kävin porilaispoikien keikalla kymmenvuotiaana. Pohdiskelin päiväkausia pukeutumistani ja päädyin mustiin pillifarmareihin ja itse ompelemaani lepakkohihaiseen, mustavalkeaan paitaan. Se oli kuvioitu leopardiläiskin. Ranteeseeni sitaisin violetin sifonkihuivin.

Värit kiehtovat meikäläistä, vaikka eivät kotiani koristakaan. Vaatevarantoni, joka ei ole järin mittava, väriläiskiä ovat siniset farmarini. Laiskuutta? Ehkäpä. Käytännöllisyyttä? Ehdottomasti. Eipä tarvitse mietiskellä, mikä passaa mihin, koska kaikki passaavat kaikkeen. Vaikka tässähän tulemme taas laiskuuteen...

Viime kuukaudet olen viihtynyt vain mustissa ja harmaissa, mutta tänään repäisin. Piipahdin sukkahousukaupoilla, joskin vain kuolailemassa. Kuolasin mustia, kuolasin ruskeita. Ostaisin mielelläni myös jotkin OIKEASTI pirteät, mutta minkä väriset? Vinkkejä? [Huomautan kuitenkin, että en suostu sonnustautumaan keltaiseen enkä oranssiin, en varmasti. Vaikka samaiseen syssyyn myönnän hankkineeni viimekesäiseltä Design Torilta (Tampereen Ojakadulla) oranssit avokkaat. Italialaiset. Vintagea. Kuvaan ne, kunhan keksin, minne ne kadotin...]

Hyvästit itsetuntoa koetteleville iho-ongelmille

Näppylät karttoivat kasvojani kolmisenkymmentä vuotta. Enpä osannut arvostaa sitä(kään) piirrettäni, kunnes asiat ajautuivat toiselle tolalle.

Jotkut kukoistavat raskautensa aikana, meikäläinen ei siihen sakkiin kuulunut. Ensimmäiset kolme kuukautta kuluivat vain kesäisiä pisamiani katsellessa, syksyn myötä kasvoilleni kalppivat finnit. Voi persus sentään.

Eipä siinä auttanut kuin astella kosmetologin pakeille. Mikä onni, että ajauduin Dermalogica-tyyppien huomaan: peilikaappini täyttyi viiden kuuden putelin arsenaalilla. Precleansella esipesin (kyllä!) kasvoni iltaisin, varsinainen puhdistus hoitui Anti-bac Skin Washilla, viimeinen silaus kosteusvoiteella. Jokusia kertoja viikossa kuorin kasvojani, naamiokin helli hipiääni liki päivittäin.

Ihoni paljasti parantumisen merkkejä viikossa parissa, mutta hoitoa se totisesti tarvitsi. Ja siihen jäi satunnainen tapani sammua meikit kasvoilla sohvalle. Joskin siihen vaikutti totta maar sekin, että en ollut humalassa, heh.

Enpä kuitenkaan peitonnut pulmaani lopullisesti, en. Imetyksen myötä ihoni intoutui puskemaan finniä poikineen. Olkoonkin, että vanhemmuus on kaikin puolin onnekas olotila, kymmenistä näppylöistä punoittavat poskeni paiskasivat itsetunto-ongelmani potenssiin neljä miljardia. Dermalogicat pitivät kasvoni jotakuinkin kuosissa, sillä lääkkeet ja äidinmaidolla elävä kääpiö eivät kuulu kimppaan.

Imetykseni päättyi kuukausia sitten, ja kasvoni ovat, no, niin kunnossa kuin ne voivat olla. Punoittavissa poskissani on arpia, enkä siksi käyskentele kaupungilla puuteritta. En kehtaa. Pitäisi kai kiskoa takalisto tuolista ja suunnata kosmetologin pakeille. Peilikaappini kaipailee täydennystä.

Mutta Dermalogicasta en enää luovu, en etenkään peruspuhdistajista. Ne toimivat ja ovat ennen muuta eläin- ja ympäristöystävällisiä. Samaan kategoriaan kuskaan tämänkin tuotteen.

The Body Shopin hamppuvoidetta parempaa käsienkosteuttajaa ei ole olemassakaan. Se taikoo korpuistakin kauniit, kuin sauvaniskusta.

Ripaus ruskeaa

Vaikka vaatteeni ovat paria poikkeusta huomioimatta mustia, kenkäni ja laukkuni ovat monesti ruskeita. Ja ruskeita halajan nytkin (vaikka tilasinkin juuri NE mustat 20-reikäiset Dr. Martensit...).

Kelpuuttaisin eteiseemme esimerkiksi nämä Vagabondit. Ylemmät piristäisivät (kyllä, mielestäni ruskea piristää, heh) sadetta suoltavaa syksyä, alemmat hellisivät helmipakkasissa. Toivottavasti sellaiset saapuvat, sillä tämä tauoton sade käy kupoliin. Kipeäksikin kostea koleus tekee – terveiset täältä sohvasta, vällyjen välistä, kuumemittarin kupeesta.

Mikäli pompuloin koristetut kengät sattuisivat singahtamaan kotosallemme, kaivelisin kutimeni kaapista. Jokin korkealla ja löysähköllä kauluksella varustettu villapaita passaisi saapikkaiden pariksi. Esimerkiksi mustasta mohairista neulottu. Ei kuitenkaan kohtuuttoman karvainen versio vaan jokin maltillinen. Mohairissa on kaiken kukkuraksi yksi oiva ominaisuus: sitä sopii neuloa paksuilla puikoilla. Ja se taasen tarkoittaa vikkelästi valmistuvaa vaatekipaletta. (Tai ei... Käsityökorissani on yksi harmaa takakappale, joka venailee viitseliäästi etukipaleita ja hihoja. Olisihan se mustakin miellyttävää – sonnustautua omin sormin valmistettuun villatakkiin.)

Ruskeat sukkahousutkin tarvitsisin, paksut sellaiset. Niitä googlaillessani törmäsin miesten sukkahousuihin! Käytännölliset taikka ei, pyysin miestäni vannomaan, että hän ei moisilla koipiaan korista. Ei koskaan. Vai mitäs te tuumitte, miellyttäisikö teidän silmiänne sukkahousuissa kahvia keittelevä mies? ;-)

Mutta mikäs se siellä...?

Ojdå, min nya väska. Jag älskar dig, A. Och du är snäll, E.

Mä vähän piipahdan tuolla lehtihyllyllä...

Piipahdimme pottaostoksilla. Emme ostaneet pottaa, ostimme ruokaa. Jätin siippani kassalle kukkaron kera ja suunnistin itse lehtihyllylle. Ihan vain piipahtamaan, ideoita imaisemaan. Imaisin ideoita ja jokusen kokonaisen lehden.

Living ETC ja Elle Interiör morjestivat meikäläistä, tuttua tapausta. Eivät kuulemma tahtoneet kökkiä keskellä muita lehtisiä. Pelastin ne pahalta. Seuraa vonkasi myös britti-Vogue, kaappasin kainalooni senkin. (Se ei vain sopinut samaan kuvaan, siis sävyiltään, heh.)

Kun kuvailen asioita, saan sukkelasti seuraa, esimerkiksi Bonon persuksista.

Harmautta

Taannoiselta Tukholman-reissultamme hankkimani Hopen villapaita passasi torstaiaamuun kuin nokka päähän (taikka hajuvesi pässille, kuten veljeni virkkoisi): harmaita kumpikin.

En ole ennen omistanut Hopea, mutta paita on totisesti ollut kruunujensa veroinen. Napakka neulos pitää kuosinsa, hyvä niin, sillä pesussa joko lerpahtavat tai likistyvät paidat pistävät ärsyttämään. Ja kyllä, vika on varmasti myös pesijässä, myönnän.

Kiitos teinivuosieni, kaappini kätkee sisuksiinsa niittivyön poikineen. Tämä on niistä se siroin.

Villapaita: Hope / Mekko: American Apparel / Vyö: historiallinen / Huivi: ei hajuakaan

Kello käy

Luovuin rannekellosta neljä viisi vuotta sitten. Kapistus vain kasasi stressiäni, vahtasin viisareita orjallisesti ja olin aina tietoinen kotvan kuluttua odottavista tekemisistä ynnä muista. Oloni olikin varsin vapautunut, kun nakkasin kelloni jonnekin. En muista, minne. Eikä kelloni ollut edes karsea (pitäisi kaiketi puhua monikossa, sillä stressitönnä pidin kelloista, melko massiivisista sellaisista, monesti miehille suunnatuista). Koruihminen sitä vastoin en ollut enkä ole. Omistan pari hopeista kaulaketjua ja kaksi nimetöntä koristavaa sormusta. Lävistyksistänikin olen luopunut.

Kellokuume on kokemuksistani viis veisaten virinnyt. Voisin ottaa jokusen näistä Asosista löytämistäni. 

Löydättekö sakista suosikkinne?